Ikääntyminen ei enää tietyn vaiheen jälkeen enää tunnu miltään.
Vuosia laskee se, joka niitä jaksaa murehtia.
Itse asiassa vuosia merkittävämmäksi nousee elämänpolku. Mitä kaikkea sitä on ehtinyt ajallaan tehdä. Tämä ei kuitenkaan tunnu pätevät arkisessa kanssakäymisessä. Vuosien tuomasta iästä tuntuu oikeastimuodostuvan jonkinlainen este joissain vuorovaikutustilanteissa.
En kuitenkaan niele sitä pureksimatta.
Minulla on olo, että elämme ikäkuilujen illuusiossa. Voivatko erot olla niin suuret, kuin nuorempien suusta aina välillä kuulee?
Tekeepä mieleni miettiä, taas vaihteeksi suoraan paperille.
…
Kollektiivinen elämäntapamme tuntuu painottuvan nuoruuteen, ainakin jos katsoo minkälaiset elämänvalinnat ja minäkuvat näytetään suosiollisina mediassa.
Nuoruuteen kuuluu jatkuva uusiutuminen. Vanhempien myötä tulevat vaikutteet joutuvat aina väistymään normaaliin kasvuun kuuluvan vanhoista kaavoista irtisanoutumisen myötä. Kasvu on uuden syntyä.
Kuitenkin, nykypäivänä yksilöllistä elämää arvostetaan varsin korostetusti. Toisin sanoen, kasvava ihminen kohtaa maailman, jossa hänen oletetaan olevan oman elämänsä sankari, supermies tai nainen, joka keskittyy elämäänsä ja tekee siitä mielenkiintoisen ja kadehdittavan antoisan.
Tai ainakin sellaisia henkilöitä ihannoidaan. Yksilöllisyys ei rajoitu valintoihin, vaan ne pitää vielä tehdä julkisiksi ja liittää valitsemansa viiteryhmän yhteyteen tiettyjen ikonien välityksellä.
Tämänkaltaista kehityskulkua on kai sanottu yhteiskuntatieteilijöiden parissa myös individualististen elämänprojektien esiinnousuksi.
Seurauksena on se, että ihmisten oletetaan korostetusti hakevan ja näyttävän omaa yksilöllisyyttään tietoisten valintojen ja niiden julkituomisen kautta. Blogaus, irc-galleria, habbo ja muiden tietynlaiseen itsensä esittämiseen perustuvat yhteydenpitotavat eri ilmenemismuodoissaankin on vain joitain ilmenemispiirteitä.
Yksi on kuitenkin varmaa. Mennyt ei ole muotia. Vanha on kyllä retroa, jolloin menneisyydestä ammennetaan kuhunkin hetkeen sopiva vaikutelmia. Samalla menneisyyden tutut asiat tuntuvat antavan jonkinlaisen turvan ja jatkuvuuden kokemusta muuten niin sirpaleisessa ja muuttuvassa kollektiivisessa todellisuudessa.
Mutta varsinainen menneisyys: historian tunteminen ja ymmärtäminen nykyhetken perustana, se ei ole meillä muotia. Yleissivistys kapenee. Katse on vahvasti tulevaisuudessa, ja nimenomaan omien kiinnostuksen kohteiden viitekehyksestä käsin.
Jatkuva trendien, arvojen ja erilaisten näkemysten uusiutuminen on osittain keinotekoista. Markkinat hyödyntävät uutuusarvoa nuorille ja nuorenmielisille tuotteita markkinoidessaan, ja pyörittävät samalla elinkeinoaan.
Ehkä asenne uusiutumisen, uutta luovan luovuuden odotuksesta heijastuu myös muualle.
Tiedonvälityksessä tämä näkyy ehkä selvimmin. Tuote, joksi myös tiedonvälityksen keinot ovat muuttuneet on kiinnostava niin kauan, kuin se antaa itsestään haluttavan kuvan. Ja haluttavuus on uusiutumista.
Erilaiset mediat muokkaavat ehkä suurimmassa määrin kollektiivista todellisuuttamme. Suurin määrä yhteisiä rajapintoja jotka suurin osa suomalaisista näkee, muodostuvat sanomalehtien, television ja internetin välityksellä.
Uusiutumisen vaatimus johtanee siihen, että pysyvämmät ja kestävämmät arvot eivät nouse samalla tavalla esille. Ne ovat siellä, mutta ne eivät myy. Niitä artikuloidaan julkisuuteen vain harvoin, tiettyjen kansallisen monumentaalisuuden tason ylittyessä. Tämä taso ylittynee niin kansallisissa juhlapäivissä, ylpeyden- ja surunaiheissa sekä odottamattomien tapahtumien yhteydessä.
Havaittavissa on kyllä myös kollektiivisten merkitysten eriytymistä: formulat tai jääkiekko edustavat monumentaalisuudessaankin vain tietyn, joskin suuren kansanosan arvoja. Otetaan uutinen “omaksi” tai ei, se toimii kuitenkin yhteisenä vertailukohteena, kiintopisteenä johon jokainen muodostaa jonkun kannan.
Nämä kiintopisteet ovat jossain määrin eriytyneet, eivätkä vähiten sukupolvien välillä. Nuoret sitoutuvat aina uusiin tai uusinnettuihin teemoihin, vanhemmaksi tullessa lienee havaittavissa tiettyä konservatiivisuutta uusien teemojen omaksumisessa osaksi omia elämänkäytäntöjä. Iän ja intressien painopisteen muuttuessa tullee helpoimmaksi pitäytyä jo hyviksi koetuissa.
Joka tapauksessa seuraus on se, että eri sukupolvia ja eri arvopohjia yhdistävä tieto hajautuu eri foorumeille, valtaosan tilasta jäädessä tietyille kollektiivisille monumenteille sekä nuorien maailman alati uusiutuvalle trendien kierteelle.
Tästä taas seuraa niin sanottu kuiluuntuminen. Asiat, jotka eivät välttämättä ole niin kaukana toisistaan näyttäytyvät selkeästi etäisinä ja toisistaan erillisinä. Nuorten ja vanhempien maailmat ovat silti samojen perusasetelmien säätelemät, mutta katsantokannat eroavat suuresti. Kumpikaan ei välttämättä ole toista oikeammassa.
Seurauksena on skisma, hajaannus, joka kuitenkin koskee vain rajattua aihealuetta. Kiusaus yleistää erilaisuus suuremmaksi on toki olemassa, ja siihen on helppoa sortua.
Tekisi siis mieleni väittää, että suuri osa mielikuvistamme vanhuudesta on keinotekoisesti tuotettua, ja johtuu lähinnä historiallista syvyyttä koskevan tiedon puutteesta. Se taas johtuu ensisijaisesti historiallista ymmärrystä koskevan tarpeen puuttumisesta. Mikä taas johtuu uutta ihannoivasta valta-asenteesta, jota meille markkinalähtöisesti tuotetaan.
Ihmisillä on paljon enemmän yhteistä, kuin mistä median perusteella saa kuvan.
Kuitenkin, osittain markkinalähtöisesti sukupolvi toisensa jälkeen kasvaa aina edellistä erilaisemmaksi. Sosiaalisen tiedonmuodostuksen realiteetit pitävät huolen siitä, että uusiutuminen uusii itsensä jatkuvalla tasolla, niin kauan kuin siihen kannattaa laittaa resursseja.
Erot ulottuvat kuitenkin vain tiettyyn rajaan asti. Pysyvyyttä tuo koulutuslaitos koko laajuudessaan ja muut instituutiot, jotka tuovat ihmisiä yhteen. Tällaisia ovat muun muassa päiväkoti, rippikoulu ja armeija, mikseivät myös suku ja perhe, vanhemmuus, työpaikat ja harrasteyhteisöt. Uskontoa unohtamatta.
Voisi väittää, että mitä vähemmän ihmisellä on yhteyksiä kollektiivisiin instituutioihin, sen suuremmaksi muodostuvat kuilut yksilön ja yhteisön välillä.
Jos kollektiiviset instituutiot työntävät ihmisiä luotaan ja ovat vaikeasti omaksi otettavia, ne hyljätään. Vastakulttuurien voimakkuudesta riippuen tilalle on tarjota joko realistisia vaihtoehtoja, tai sitten irtisanoutuminen kaikesta ainoana realistisena vaihtoehtona
Internet mahdollistaa erilaisten, keskinäistä vuorovaikutusta vaille jäävien statusryhmien muodostumisen. Identifikaatio statusryhmään saattaa olla voimakkaampaa, kuin kollektiivisiin instituutioihin.
Kyse on kuitenkin asiakohtaisista eroista. Esimerkiksi Suomen itsenäisyyteen tai sosiaaliturvaa koskevat asiat ovat lähtökohtaisesti kaikkia koskevia teemoja, vaikka niihinkin löytyy erilaisia suhtautumisia. Erilaisiin elämäntyylivalintoihin liittyykin sitten huomattavasti erilaisempia suhtautumisia. Erojen merkitystä ei siis pidä myöskään yliarvioida.
Ehkä mieleni teki pohtia aihetta rikkoakseni niitä mieleni rajoja, jotka kohtaan tavatessani uusia ihmisiä. Yllätyksekseni olen ennakkoluuloisempi, tai ehkä pikemminkin varautuneempi kuin aiemmin. Olen miettinyt, mistä se johtuu, ja olen päätynyt siihen, että minun on entistä vaikeampi arvioida, mitä arvoja kyseinen henkilö edustaa, sillä
1) olen toista ikäryhmää kuin useimmat muut opinahjossani
2) erilaisten arvopohjien kirjo on valtaisa, ja tuntuu että se vain lisääntyy aina uusien nuorien myötä
3) yhteiskuntatieteilijöidenkin parissa lienee jo yhteisesti todettua, että muutos yhtenäiskulttuurin ajoista on peruuttamattomasti tapahtunut kohti moninaisempaa mikrokulttuurien kirjoa. Joillain tasoilla.
Summa summarum.
Olen vanha ja katkera avautuja, joka pyrkii perustelemaan kalkkeutuneisuuttansa jotenkin pseudotieteellisesti asiaa tarkastellen.
Tuntuu hämmentävältä huomata, kuinka eri tavoin on mahdollista tarkastella samaa asiaa. Ehkä ohittaisin asian olankohautuksella, jos asiat olisivat ollut keskusteltavissa ja pohdittavissa. Toisin kuitenkin kävi, perusteluna iän tuoma erilaisuus.
Olenko ajatuksissani yksin?
