P O R N O

Rakasteleminen on ihaninta mitä tiedän.

Alastomuus taas on lähes kiehtovinta. Alaston vartalo on kaunis ja kiihottava. Kuvassa on jotain enemmän kuin kohde… kaikki ne tulkinnat, joita mielikuvituksemme luo.

Internet on tuonut tarjolle kaiken mahdollisen. Kauneus, eroottisuus… kunnioitus ja herkkyys loistavat poissaolollaan. Usein kuva on suorastaan vastenmielinen.

Pornon motiivit vievät pohjan seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvän mysteerin lähestymiseltä. Seksi typistyy vain pelkkien tissien, kyrpien, pillujen ja perseiden paraatiksi, jossa itse ihminen katoaa.

Porno on kaupallista, jonka syvimpänä motiivina on tuottaa voittoa – ja mitenkä muuten taata se kuin tarjoamalla yhä äärimmäisempiä elämyksiä. Ja porno ei kauppaa vain mielikuvia, vaan myös ihmisiä. Mistä muuten johtuisi, että kaupallisen seksin asetelmat ja arvot heijastuisivat niin suoraan pornossa esitettyihin ihmiskuviin.

Äh. Turha ruveta syvälliseksi.

Todellisuudessa Porno on suunnattu  yksinäisille miehille, jotka vatkaavat ilotikkunsa turpeiksi ranne krampaten, vaikka väkisin. Antaa heidän pitää edes sekin hupinsa ja keskitytään me kunnon ihmiset nauttimaan omista parisuhteistamme.

Väärin.

Pornon suurkuluttajia on tiettävästi vain määrällisesti murto-osa niistä, jotka pornoa "käyttävät". Edes koko maailman yksinäiset, seksuaalisesti komplisoituneet poikamiehet eivät mitenkään kykene aikaansaamaan sitä mieletöntä liikennettä, joka sivuilla käy, saati selittämään sitä, miksi pornosivuja on niin paljon kuin on – ja miten suuri niiden liikevaihto bisneksessä liikkuu. Stereotypiat luovat tässä tapauksessa turvallisuutta monille.

Porno on tabu. Eräs niistä yhteiskuntamme isoista peikoista, joista parhaimmillaankin uskaltaa vain puolisonsa kanssa jutella, tosissaan. Ja kuitenkin pornon "käytön" yleisyys vaatisi tyystin toisenlaista lähestymistapaa.

Mietin sanoja "käyttää" tai "kuluttaa" pornon yhteydessä. Siitäkö on muka kyse? Työnantajat panikoivat pornon viedessä arvokkaita työtunteja. Niinkuin pornoa katselevalla ihmisellä olisi muuten motiivi ja asenne kohdallaan työtään kohtaan, ja vain porno-peikko olisi syypää.

Olisiko seksissä, avoimessa seksuaalisuudessa jotain muuta, suorastaan koskettavaa ja vapahduttavaa, että se selittäisi niin laajan suosion? Vai onko meistä vain niin moni enemmän tai vähemmän kiero pervertikko, joka nauttii saadessaan tirkistellä mitä monenlaisempia alistamisen ja hyväksikäyttämisen muotoja?

Meitähän on joka lähtöön. Uskon, että kuka tahansa meistä pystyy lähes mihin vaan… itsekurinsa ja sietokykynsä kullakin. En siis sanoisi pultsaria puhtoisemmaksi pulmuseksi kuin herra kauppaneuvosta.

Mihin oikein pyrin?

En oikein tiedä itsekään. Olen lukenut viime aikoina Thomas Mooren kirjan "Seksin sielu". Ajoittaisesta korkealentoisuudesta huolimatta se tarjosi paljon mietittävää. Ei vähiten ehkä siksi, että oma seksualisuuteni on pitkälti muotoutunut pornon vaikutuspiirissä.

Ensimmäiset pornolehdet ilmestyivät kaveripiiriin jo ala-asteella, ja yläasteella juuri porno tarjosi ne yksityiskohtaiset ja henkeä salpaavat kuvat ja kertomukset, juuri siitä mistä pitikin. Ei puhettakaan, että mikään valistus olisi ikinä yltänyt siihen tarkkuuteen ja todellisuuteen. (Kysynkin näin jälkiviisaasti, että miksi ei.)

Armeija ei ollut myöskään poikkeus. Myöhemmin pornoa tuli television ja netin täydeltä aina silloin, kuin vain tarvitsi. Voiko olla mikään ihme, että pornossa jatkuvasti toistuvat asenteet ja lähestymistavat aiheuttivat minulle pitkään monenlaista päänvaivaa.

Kristillisen, seksuaalisuuden saralla varsin varovaisen kasvatuksen saaneena kesti pitkään, ennen kuin annoin itselleni luvan olla sitä mitä olen… eli oikea mies. Heteroseksuaalisesti orientoitunut. Lupa saada kiihoittua näkemästään, ja tietää sen olevan vain ja ainoastaan hyvä ja arvokas asia oli varsin kiven alla.

Suurimpana ongelmana oli se, että porno ei ollut… hyvää. Se ei ollut toista kunnioittavaa eikä siinä hellyydellä, huumorilla, kiusoittelulla ja kaikella rakastavaisten pienellä leikittelyllä ollut mitään sijaa. Kaikki ne hyvät asiat, joilla oli oppinut kavereita saatavan ja ihmissuhteita luotavan tuntuivat asettuvan toissijaisiksi. Yhtä-äkkiä olisi pitänyt olla remuava ja jatkuvasti pätemässä oleva macho. Voi että inhosin niitä idiootteja, jotka tuntuivat tekevän kaiken väärin ja silti keräävän koko potin.

Ketselin pornoa kauan, ennen kuin tajusin eron. Opin erottamaan kauniin pahasta. Vasta sitten tajusin, että minä kiihotun siitä kauniista… siitä yleismaallisesta kauneudesta, joka jokaisesta alastomasta naisesta säteilee, silloin kun hän antaa tunteidensa näkyä. Opin myös inhoamaan kaikkialta tulvivaa, erityisesti japanilaisessa pornossa niin läpitunkevana olevaa, erityisesti nuoriin tyttöihin kohdistuvaa, loukkaavaa ja alistavaa suhtautumista. Miksi hentaissa pitää niin monen – tytön, ei naisen -  olla sidottu ja kyynelsilmin? Hentaissa se näkyy kenties äärimmillään… mutta se sama asenne tunkee läpi niin paljossa muussakin.

Ei… se ei ole minua varten. Haluan rakkausseksiä, rakastelua. En mitään pelkkää panemista.

Kyseisestä oivalluksesta alkoi seksuaalinen tervehtymiseni… joka jatkuu edelleen.

Siksi ehkä nytkin mietiskelen pornoa. Kokemukseni niin työstä kuin henkilökohtaisesti on se, että myös näistä aihealueista pitäisi kyetä keskustelemaan… asioista niiden oikeilla nimillä. Ilman sitä eivät miehet ja naiset voi olla tasa-arvoisia, jos niin perustavaa laatua olevassa asiassa kun seksuaalisuudessa annetaan pienestä pitäen kasvaa aivan vääriin malleihin.

Puhumattakaan muista seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden muodoista. Nykytilanne traumatisoi lapsia ja nuoria, enenevässä määrin. Ennen sentään sai olla salassa omien pohdintojensa kesken. Nykyään nuorten parissa tunnutaan vaadittavan seksuaalisia kannanottoja ja puolenvalintoja jo ennen puberteetti-ikää.

Thomas Moore on sitä mieltä, että yhteiskuntamme on perustavalla tavalla seksuaalivihamielinen, siitäkin huolimatta, että seksiä tuntuu nykyään olevan niin kaikkialla. Seksuaalisuus on eristetty luonnollisesta yhteydestään jonnekin lääketieteen ja psykologian välimaastoon. Julkisuudessa taas markkinat ovat omineet yksinoikeuden yksityiseenkin seksuaalisuuteen. Miten muuten näin on päässyt edes käymään, jollei meistä itse kukin eristä seksiä elämässään vastaavalla tavalla.

Eikö vanha viisaus sano jotenkin niin, että ne keillä puute on, ne pröystäilevät. Jos mekin läpinäkyvissä paidoissamme, verkkosukkahousuissamme, korseteissamme ja käsirautoihimme kytkettyinä raipaniskuista kirjavina oikeasti kaipaamme jotain vielä enemmän… ja tavoittelemme sitä ylikorostamalla mitä ikinä voimme?

Epäonnistuen säälittävästi.

Ainakin, jos kaupallinen porno ilmentää kehityksen huipentumaa.

Kärjistän tietoisesti.

Ehkä pornon suosiossa heijastuu ihmisten kokema yksinäisyys… nykyään parin vaihtaminen tuntuu olevan niin helppoa, että suhteisiin ajaudutaan varsin köykäisesti, kuin kokeilumielessä. Jätetäänkö silloin tilaa todellisen kumppanuuden, sielun veljeyden hakemiselle?

Jos me haemmekin pornosta sitä puuttuvaa yhteyttä, fantasiat todeksi tekevää haltiatarta, jota me kaipaamme, mutta emme mukavuudenhalussamme ole jaksaneet etsiä toisista ihmisistä.

Mikä on se todellinen seksuaalisuus, jota emme suostu tai kykene kohtaamaan meissä itsessämme, niin että se heijastuu koko yhteiskuntaan tehden seksistä ja seksuaalisuudesta – erään herkimmistä ja tärkeimmistä elämänalueistamme – sen suoranaisen irvikuvan?

Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Yhteiskuntamme edustaa huipentumaa myös individualismin asteikolla. Onko luottamus toisiin ihmisiin, perusluottamus, niin pahasti horjunut yksilöiden elämässä, että se heijastuu kaikkeen muuhunkin?

Luottamus, turva on terveen ihmissuhteen perusta. Mitä me pelkäämme, kun turvaudumme pornoon?

Muistelen itseäni ja ensimmäistä tärkeää ihmissuhdettani. Voi sitä epävarmuuden määrää.

Mistä tässä kaikessa on oikeasti kyse?

…Taidan jatkaa perehtymistäni Mooren "Seksin sielu" kirjaseen. Se ei tarjoa mitään uutta auringon alla, mutta hetkensä sillä on ainakin omalla kohdallani.

P A R E I T T A I N

Tapasin vanhan kaverin. Edellisestä kassajonojutustelustamme oli vierähtänyt viikko. Lopettelimme kuulumisiamme ja toivotin hyviä jatkoja kaverille ja hänen tyttöystävälleen. Ilmeestä näin, että nyt oli jotain tekeillä. Ei enää ollut heitä, oli vain kysymyksiä ja ihmeteltävää.

Ilmeisesti tuttuni oli tehnyt aloitteen. "Kun ei vuoden aikana tuntunut tulevan selkeyttä yhteisestä tulevaisuudesta, niin tuli sellainen olo ettei tätä kannata jatkaa tämän pidempää."

Jäin miettimään. Naiseni mielestä juuri he olivat olleet toisilleen mitä sopivin pari. Ja ihan mukavastihan he tuntuivat toimeen tulevan, silloin harvoin kun heitäkin vielä näin.

Tuli sellainen olo, että sitä on aikoinaan saattanut tehdä itse erilaisia valintoja seurustelusuhteen aikana, kuin mitä tuttavani.

Tuntuu, että monet kristityt nuoret ja nuoret aikuiset ovat nimenomaan seurusteluun ja seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä äärimmäisen epävarmoja. Pidättyväiseen kannustetaan, vähän epämääräisesti. Selvimpinä sääntöinä ja ohjeina ovat kuitenkin perinteiset, tiukat säännöt siitä, mihin suhteen vaiheeseen mikäkin kuuluu. Kuitenkin myös paine toisenlaisiin valintoihin on kovaa ympäristöstä, erityisesti kavereista, mutta myös omista ajatuksista johtuen.

Minä löysin itseni tilanteesta, jolloin fyysisestä läheisyydestä pidättyminen olisi asettunut kaiken luottamuksen ja suhteessa kehittymisen esteeksi. Kuin koko joen uoman tukkiva suma, se olisi estänyt muunkin virtauksen tukoksen ohitse. Totesin varhain, että jos pyrin suhteessa rehellisyyteen ja avoimuuteen, seksualisuutenikin on voitava olla sitä. Eikä vain puheen tasolla.

Perustelunani on ajatus siitä, että kahden ihmisen suhteen toimivuus ja onnistuminen on viime kädessä siitä, mitä heidän välillään on: molemminpuolinen kunnioitus sekä luottamus, ja toimiva, avoimuuteen sekä rehellisyyteen pyrkivä, välittämistä heijastava vuorovaikutus.

Jos olisin lähtenyt kuuntelemaan jonkun toisen mieleeni etsaamia sääntöjä, olisin käytännössä katsoen hyljännyt oman sisimpäni ja toisen herkimpien tuntojen kuulemisen ja niiden pohjalta tilanteen jäsentämisen, sillä periaate olisi joka tapauksessa sanellut viimeisen sanan. Ja silloin olisi joutunut sulkemaan mielestään paljon hyviä ja tärkeitä asioita, kuten molemminpuolisen luottamuksen ja toisen seurassa viihtymisen. Ja se taas olisi vaikuttanut kokonaisvaltaisesti suhteessa elämiseen, koska ei olisi voinut antaa itsensä aidosti kokea sitä kaikkea, mihin olisi ollut mahdollisuus.

Joku seurustelee viisi vuotta ja joku toinen kaksi, ennen naimisiinmenoaan. Ei ole kahta samanlaista suhdetta, eikä yksiä ohjeita jotka pätisivät kaikkiin tilanteisiin. Ainoa millä voi selvitä, on jatkuvalla itsen ja toisen kuuntelemisella ja avoimella, aina uudelleen anteeksiantavalla ja nöyrälläkin vuorovaikutuksella. Säännöt ovat hyviä antamaan viitteitä siitä, miten tilanne menisi optimaalisesti.

Mutta tosielämän optimi on sitä, että molemmat suhteen osapuolet saavat olla aidosti sitä mitä ovat, siinä vaiheessa kuin ovat. Niin keskeneräisiä ja päättämättömiä, arkoja ja ujoja, heikkoja ja pelokkaita kuin vain ikinä on tarve. Vain sellaisessa ilmapiirissä löytyy ne asiat, joissa toinen voi toista tukea ja toisen elämää helpottaa. Siinä aineksia sille positiiviselle noidankehälle, jossa ihminen tukee toista ja saa vielä enemmän takaisin. Siinä luodaan perustaa ja rakennetaan sille, päivä päivältä, vaikka välillä kieroa rakennetta purkaenkin.

Mahdollisuuksia ja tilaisuuksia. Onko meillä missään vaiheessa enempää? Eikö ole suorastaan vaarallista ajatella, että suhde etenisi jotenkin erikseen, kuin kiskoilla. Ei, ei sitä mikään muu vie eteenpäin kuin ne konkreettiset teot. Puhuakin voi vielä vaikka mistä ilman, että mitään oikeastaan tapahtuu. Korvien välissäkin voi asioita miettiä vaikka kuinka pitkälle, vain huomatakseen ettei mitään ehtinyt tapahtua.

Vaikka kuinka omien tekojen merkitystä usein väheksytään, on kuitenkin todettava ettei meillä milloinkaan ole mitään enempää. On vain hetkiä, jotka eivät toistu ja tilaisuuksia, jotka saattavat olla jopa mahdollisuuksia. Ainoa keino on tarttua hetkeen ja ottaa selvää. Ja olla tosissaan. Ei ole järkeä astua polulle vain tullakseen takaisin.

Parisuhteessa toinen ihminen tulee niin lähelle, että koko maailmanjärjestys suorastaan järkkyy. Ei enää ole samanlaista itsestäänselvää tilaa ajatella ja olla omine nokkineen kuin ennen. Tämä ei kuitenkaan vähennä oman tilan ja ajatusten rauhan tarvetta. Tilaa oppii löytämään, mutta vain johonkin rajaan asti.

Itsestä on pidettävä huolta. Ei voi rakastaa toista, jos ei voi pitää itsestään. Silloin alkaa omassa itseinhossaan säälimään ja mollaamaan toista, joka on valinnut rakkautensa kohteeksi sellaisen surkimuksen. Oma elämä pitää pitää ruodussa, toisen elämästä riippumatta. Vain siten voi myös tukea toista oikein, vastaavanlaiseen itsenäisyyteen ja itseellisyyteen, jotta parisuhteessa voisi olla kaksi oikeasti tasavertaista ja itsenäistä persoonaa.

Miksi laittaa poikki, jos suhde "ei etene"? Miten kummassa se nyt voisi edetä yhtään minnekään, jos sitä ei ole itse sinne viemässä – parempi puolisko toisessa aisassa. Ei toinen voi yksin lähteä suhdetta kehittämään, jos kokee että toinen ei ole mukana. Mitä sitä oikein jää odottamaan? Jotain jumalallista sormea osoittamaan, että nyt?

Ei…

Ei meillä ole missään vaiheessa mitään niitä mahdollisuuksia enempää. Niihin pitää vain tarttua ja katsoa, mihin se johtaa.

Eikä pitäisi pelätä, että voi mennä väärään, tehdä väärin, rikkoa sääntöjä, tehdä syntiä tai mitään. Sellaisia sääntöjä ei ole, että ne kattaisivat kaiken sen, mitä kaksi ihmistä joutuu läpikäymään ottaessaan selvää toisistaan ja itsestään. Väärinteon pelko taas vähenee, jos luottaa siihen että oikeasti ja aidosti tekee parhaansa. Sydäntä ja järkeä kuunnellen, niin omaa kuin toisen. Ja syntiä taas tulemme tekemään joka tapauksessa, halusimme tai emme. Joka tapauksessa olemme armosta osattomat omissa pyrkimyksissämme. Ja niin ilman ansiota on armo meille jokaiselle annettu, ettei sen eteen oikeasti pysty tekemään yhtään mitään.

Ainoa, mitä voi tehdä, toisen ihmisen vuoksi, on yrittää parhaansa. Tee toiselle, niin kuin tahtoisit itsellesi tehtävän. Ja rakasta häntä, niin kuin itseäsi.

Hyvää yötä, Jeesus myötä, kauniita unia, oman kullan kuvia.