Olen laiskuuden uhri.
Mieleni askartelee milloin minkäkin ongelman parissa, mutta käteni lepäävät. Milloin näppäimistöllä, milloin missäkin.
Hävettää tunnustaa, mutta nautin olostani. Tai nauttisin, ellen tietäisi, mitä kaikkea on vielä tehtävää. Aika kuluu, ja korvaamattomat tunnit liukuvat pois – ja tärkeätkin hankkeet jäävät puolinaisiksi ajan loppuessa kesken.
Sopiiko tällainen “luova työskentely” minulle? Jos itsekurini on liki nollaluokkaa ja päivän vallitseva olotila on korvienvälinen turtumus, ei omaehtoinen työskentely ole välttämättä se viisain vaihtoehto.
Toisaalta kaikki työ on omaehtoista. Kaipaanko vain sitä välitöntä sosiaalista yhteyttä, joka on olennainen osa tavallista työntekoa? Tuntuu, että en yllä luovuudessani sellaiselle työskentelytasolle, että se riittäisi tyydyttämään kunnianhimoni.
Nautin vuorovaikutuksesta, tiimin kanssa tehtävästä yhteistyöstä. Saan siitä energiaa ja motivaatiota yltää ja ylittää annettuja tavoitteita. Jos tiimi toimii, toimin minäkin. Jos tiimiä ei ole, hukkaan itseni päämäärättömyyden mereen.
Kyse lienee kärsimättömyydestä ja sisun puutteesta. Haluan välitöntä palautetta työstäni. Kaipaan vertailukohteita ja pohtimistilanteita, joiden avulla saan saman tien kehityttyä työssäni. Kohteiden omaehtoinen etsiminen esimerkiksi kirjallisuudesta on yksipuolista ja hidasta.
Lisäksi laiskottelusta saamani mielihyvä on vaikeasti ylitettävissä. Lekottelu on elämää tässä ja nyt, olemisen autuuden maksimoimista. Tulevaisuus on lähellä vasta muutaman päivän päässä, jos silloinkaan. Toistaiseksi vaihtoehtoja on riittänyt.
Toistaiseksi.
Itsensä ravistaminen irti seiteistä on sekin aina yllättävän pieni vaiva. Ja yllättävän vähällä sitä taas syventyy mielipuuhaansa. Tuntuu, että tällaiselle suurien linjojen miehelle kuin minä tällainen arkinen pakertaminen on liian helppoa.
Tarttumapinnat ovat pieniä ja nopeita ja ne vilahtavat ohitse huomaamattani. Yhtä äkkiä olenkin kuin kaltevalla pinnalla, liukumassa hitaasti ja väjäämättömästi kauemmas, etäisyyden kasvaessa arjen ja itseni välillä.
Vaikka saan edelleen aikaiseksi isompa asioita, alkaa niitäkin jo haitata yleinen leväperäisyyteni.
“Uskollinen vähässä, uskollinen kaikessa.”
Ärsyttävintä on, että minun on enää vaikea itse vaikuttaa itseeni. Olen lähes turta syyllisyydelle. Kun on itseään tarpeeksi ryvettänyt, ei pieni lisä tunnu enää missään.
Velvollisuus taas ei koskaan ole ollut minulle mikään positiivinen kannustin, vaan sana on aina samaistunut pakkoon. Pakkopullaa, mikä pakkopullaa.
Ehkä kaipaan niitä nuoruusvuosien ylisanoja. Vaikkei sitä näyttänyt kenellekään, taisin olla hiljaa mielessäni hyvinkin ylpeä paremmuudestani, tai suorastaan parhaimmuudestani. Olinhan luokkani paras niin monessa.
Sitä tunnettako nyt kaipaan? Kun on saanut maistaa parasta, ei mikään muu enää tunnu miltään? Varsinkaan, jos sen eteen joutuu näkemään vaivaa?
Olen joka tapauksessa tilanteessa, jossa pelkkä lahjakkuus ei riitä, vaan työn karttuvuus alkaa merkitä. Eli sillä hyvällä tasolla pitää kyetä pysymään, ja kauan. Hyvälle tietotasolle pääsy ei siis riitä, vaan sitä pitää kyetä soveltamaan, käyttämään hyväksi aina uusin ja luovin menetelmin. Jatkuvasti, ja luotettavasti.
Ja tällä hetkellä luottamukseni itseeni on taas vaihteeksi nollatasolla. Tottakai tiedän, milloin mokaan asiat. Nyt olen menossa hyvää vauhtia siihen suuntaan.
Eikä mikään tahdo tuntua enää oikein miltään, että itseni taas liikkeelle potkisin.
Ymmärrän niitä, jotka haluavat sanoutua irti asioistaan. Turhautuminen voi nousta niin suureksi. Jos itselleen ei voi mitään, niin kuka sitten voi?
Elän ja hengitän, kunnes kuolen. Sama taivas, sama maa kaikkialla.
Jos en toimi, niin mitä virkaa elämälläni sitten on?
