Olennaista elämässä ?

Elän yhtä putkea. Maailma puuroutuu ympärillä alamäen jyrketessä ja vauhdin yltyessä. Kuitenkin pieni yksityiskohta riittää pysäyttämään oravanpyörän. Katse nousee taivasta kohti, hartiat rentoutuvat. Mieli saa hetken lepoa.

Eilen se yksityiskohta oli elokuva Bagdad Café.

Sain taas mahdollisuuden suhteuttaa elämääni vähän uudesta näkökulmasta.

Mikä on tärkeää?

Sekö, että panostaa rahaan, menestykseen… uran luontiin? Minulle vaurautta ja arvostusta tärkeämpääkin tuntuu olevan se, että saa maksimoitua toimintansa mielekkyyden.
Ja sitä mielekkyyttä haen, äärimmäisyyksiinkin asti.

Kuitenkin sitä tarvitsee niin vähän elääkseen elämäänsä onnellisena. Yksikin kestävä, positiivinen, kokonaisvaltainen ihmissuhde riittää siihen. Puhumattakaan siitä, että niitä on useita.

Läheisistään, kavereistaan ja tuttavistaan huolehtiminen on kullanarvoista. Työt menevät ja maailma menee joka tapauksessa sinne, mihin on menossa. Menoa voi muuttaa tai hidastaa, mutta tiettyä fatalismia ei ikuinen optimistikaan voi välttää.

Ei mikään voi korvata sitä, jos on niin kiinni työssään ja sen myötä omissa aivoituksissaan, kunnianhimoisissa unelmissaan, että tulee sokeaksi ihmisille ympäristössään.

Mitä jää, kun tästä maailmasta lähdemme?

Arkuissa ei ole taskuja, eikä tuonpuoleisessa notaareja. WTC:n tornit sortuvat, ja Maginot-linja kasvaa heinää.

Jätämme ainoastaan jäljen toisiimme.

…

Mikä siis olikaan elämässä tärkeämpää, kuin tapaamiemme ihmisten oikea kohtaaminen?

E L Ä M Ä Ä

Tuli tekstari aamulla.

Pikkuveli joutui osastolle. Syynä nivelrikko kaularangassa. Uhkana halvaantuminen tai pahimmillaan kuolema.

Elämä yllättää.

Sitä huolehtii niin muista asioista. Arkipäivästä saa tehtyä mutkikasta helpostikin ja ns. suurina elämänhuolina on lähes poikkeuksetta erilaiset itsekkäät tavoitteet ja surkuttelut. Kunnianhimoa riittää vaikka mihin, ja aina tinkii ajastaan milloin minkäkin grandiooson tavoitteen perässä rämpimiseen.

Läheisiä pitää itsestäänselvyytenä. Välillä suorastaan rasitteena.
Aina tunkemassa tämän elämänprojektin suoritusten keskelle häiritsemään tarpeineen ja ehdotuksineen. Ikäänkuin elämä ei olisi riittävän monimutkaista ilmankin.

Uskomatonta, miten sitä käyttää aikaansa kaiken maailman nettikyselyiden täyttämiseen jonkin arvonnan innoittamana, eikä mieleen edes juolahda, että minulla ehkä saattaisi olla varsin olennaisia asioita odottamassa – asioita, joita en saa tilaisuuden tehdä kuin ehkä vain sen ainoan kerran.

Mistä tulee se illuusio, että ne tärkeimmät asiat aina odottavat, että minulla on niille aikaa?

Eihän minulla koskaan ole.

Pikkuvelikin on niin paljon nuorempi, että sen on oikeastaan odotellut kasvavan niin paljon että sitä voisi alkaa viettää aikaa tosissaan sitten myöhemmin. Että siihen voisi helpommin tutustua sitten myöhemmin.

Milloin myöhemmin?

Mistä lähtien olen ollut aikani valtias?

Ja jos minulla sitä aikaa olisikin, niin nyt saattaa pikkuveljeni aika olla lopussa.

…

Ravistele vielä vähän lisää. Josko kohta heräisin.