Rakkaus ja sen kohde

Joskus ajattelin voivani rakastaa ketä vain.

“Kuka tahansa voi olla kenen tahansa kanssa.”

Kai voisikin.

Jos vain hyvää tahtoa riittää, niin silloin molemmat hakevat keinonsa rakastaa toista sellaisena kuin hän on. Silloin he rakentavat sellaisen henkisen tilan, jossa kumpikin saa nauttia siitä, mistä nauttii toisen kanssa, kumpaisenkin kunnioittaessa toisen valintoja. Paitsi hyvää tahtoa, se vaatii myös nöyryyttä, sillä omista toiveistaan ja haluistaan on myös kyettävä luopumaan jossain määrin.

Todellisuudessa vain harva kuitenkin kykenee tähän.

Ihmissuhteita solmitaan hyvin usein varsin itsekkäin motiivein. Toista haetaan omien unelmien ja toiveiden pohjalta, ja halutaan nähdä toinen näiden odotusten valossa. Kun odotukset ja todellinen toinen eivät väjäämättä sovikaan yhteen, tulee kriisi, josta yleisesti tunnutaan selviävän maisemaa vaihtamalla. Perusluottamuksen kolhiinnuttua jo lapsena ei aikuisenakaan oteta riskejä kuin tiettyyn rajaan asti. Parisuhteen edellyttämä antautuminen ja sokeakin luottamus jää usein toteutumatta, ja suhteesta tulee enemmän tai vähemmän sopimusluonteinen.

Jotain olennaista jää puuttumaan. Järjellä ajateltuna, kaikki me epäonnistumme ennemmin tai myöhemmin.

Jollei uskon, rakkauden, luottamuksen ja toivon täysin irrationaalinen ja olosuhteistakin riippumaton uudistava voima pääse parantamaan suhdetta aika-ajoin, ei toivoa juurikaan ole. Miten muuten voi antaa anteeksi, ellei itse voi saada anteeksi? Ellei itse voi antaa itselleen anteeksi.

Ensin on voitava rakastaa itseään, että voi rakastaa toista.

Ehkä kaksi satunnaista tuntematonta ihmistä voivat elää elämänsä yhdessä onnellisina. Eivät kuitenkaan ketkä tahansa kaksi ihmistä, vaan sellaiset henkilöt keillä on kyky rakastaa ja armahtaa. Arvostus ja nöyryys löytävät silloin molemmat paikkansa yhteisessä tilassa.

Joka tällaisen suhteen tavoittaa, voi olla hyvällä syyllä onnellinen.