Minussa on monta minää. Alter egoja riittää.
Wagner ja Corto Maltese ovat ehkä niitä olennaisimpia.
Wagner. Possu, sika, karju. Sohva, olut, telkkari, ruoka ja Nainen.
Wagner edustaa kaikkea sitä hedonismia, jota emme halua itse myöntää meissä olevan, mutta jolla on sijansa jokaisen tarvemaailmassa.
Wagner, The Karju on äärimmäinen tapaus.
Nautinnon saaminen tässä ja nyt menee kaiken muun edelle, vaikka se tarkoittaisikin puristautumista pakkaslokeroon sinne juuttuneiden prinssinakkien – tai saati sitten joululta jääneen kinkun perässä.
Mikään hinta ei ole liian kova, jos sen palkintona on hyvä ruoka, juoma, laiskottelu tai Viivin kanssa vehtaaminen.
Kaikki edellä mainitut ovat kukin karjun suurimpia autuuksia ja ekstaattisia aivan yksinkertaisimmillaan. Karju ei kursaile. Hänelle riittävät elämän pienet ilot. Ne juuri tekevät elämästä suuren.
Mikä tärkeintä, ne ovat yksikertaisia, helppoja (paitsi Viivi puolukkapäivinä), ne ovat lähellä eikä niiden eteen tarvitse nähdä (paljoa) vaivaa.
Karjulla on luontaisen laiskurin sisäsyntyinen tarve minimoida vaivannäkönsä, joten karju asettuu juuri sille rimaa hipovalle toimintatasolle, joka juuri riittää hänen keskeisimpien tarpeidensa tyydyttämiseen. Mitä vähemmän vaivaa, sen parempi.
Karju taantuu tavoittelemiensa päämäärien tasolle, jopa hivenen alemmas, sillä laiskuus vie mennessään, kui talonmiehen liukkaalla peltikatolla. Hitaasti, mutta varmasti kiihtyen.
Siitä syystä karju on riippuvainen Viivistä. Viivi on hänen mahdollisuutensa elämän vaivojen minimoimiseen. Paradoksaalista kyllä, Viivi on myös hänen ainoa mahdollisuutensa olla taantumatta retiisiksi.
Viivillä on pelisilmää, ja keinoja vaatia Wagnerilta vaivannäköä. Koska Viivi ei asetu palvelijaksi, karjun täytyy osallistua, jotta “palvelu pelaa”. Ja Viivi on myös paras Wagnerin halipulan lievittäjä.
Siinä onneksi myös tarpeet kohtaavat. Ei sellaista rakastajaa kuin Wagner, jos sille päälle sattuu. Ja ainahan karju on, sillä päällä.
Viivi vetää kuitenkin lähes aina pidemmän korren. Wagnerin viedessä Viivi ei kyllä aina edes huomaa. Mutta sika aktivoituu harvoin.
Viivin ottaessa ohjat Wagner naamioituu pahvilaatikoksi tai linnoittautuu sohvalle. Tai on niinkuin ei olisikaan. Sitä on treenattu kauan ja hartaasti.
Karjumaisuuteen kiteytyy kaikki yksinkertaisen selkeä nautinto, laiskuudella höystettynä ajatuksen jähmeyteen kiteytyneenä.
Minun karjuni on halvoista halvinta huumoria, kyltymätöntä lapsellisuutta ja pienistä asioista nauttimista. Tyhmyyden sallimista itsessään. Merkityksen löytämistä – tai ainakin sen uskottelua – arjen olemattoman pienistä iloista. Myös erilaiset päähän pistokset ja -pinttymät ovat osa Wagnerismiani.
…
Corto Maltese on Wagnerin vastakohta.
Itse asiassa nämä kaksi hahmoa ovat niin kaukana toisistaan, että saattaisivat jopa ihailla toisiaan (minkä halveksunnaltaan ehtisivät) tinkimättömän erilaisista ja oudoista valinnoista .
Kumpainenkin kulkee päät pystyssä ja selkä suorana, mutta eri syistä.
Corto on aktiivinen sivullinen. Hänellä on tavoitteensa ja mieltymyksensä, mutta hän ei tuo niitä turhan usein julki. Hänellä on voimakas oikeudentaju, joka saattaa yltää välillä mystisiinkin mittoihin.
Hän on vaeltaja, samoaja, muukalainen, rafiki. Hänen juurensa kurottavat maa- ja kulttuurirajojen taakse, salattuun mystiikan valtakuntaan, joka kuitenkin tarjoaa yhteyksiä kaikkialle.
Maltalainen merimies. Kotosin melkein ei mistään, kuitenkin omaten vahvat kiinnekohdat menneisyyteen, tarinoihin, perimätietoon ja salattuihin totuuksiin.
Corto on päämäärätietoinen, mutta samalla myös parantumaton romantikko. Hän on aarteidenkin tavoittelussa enemmän unelmien jahtaaja kuin ääretöntä rikkautta tavoitteleva saalistaja.
Enemmän kuin varallisuutta ja tunnustettua menestystä hän tavoittelee unelmia, haaveitaan. Päämäärää tärkeämmäksi nouseekin itse matka. Ehkä siksi hän on merimies, kapteeni. Mies, jonka tärkein tehtävä on huolehtia itse matkasta. Päämäärään päästyään hän käy levottomaksi ja kaipaa taas kohta matkaan.
Älykkyys, myös oveluus, terävyys ja suoruus ovat hänelle tyypillisiä piirteitä. Tunteiltaan hän on pidättyväinen, mutta aito. Tunteensa hän ilmaisee ennemmin teoillaan kuin sanoillaan. Hämmennys, avuttomuus, epäonnistumiset ja tietty melankolia ovat hänessä läsnä.
Eniten Cortossa vetoaa hänen itsellisyytensä. Hän tietää, kuka on, mistä on kotoisin ja mihin hän on menossa. Hänellä on kyky valita päämääränsä itse, riippumatta virallisista tahoista ja auktoriteeteista. Hän on tehnyt romanttisen haaveilijan polusta itselleen elämäntehtävän, jota hän toteuttaa oman henkensä uhalla, usein auttaen niitä jotka vastaavalla tavalla asettavat oman henkensä jonkun suuremman tehtävän vuoksi alttiiksi.
Tyrannia, alistaminen ja sorto ovat hänelle aina vastenmielisiä, samoin kuin rahan ja vallan tavoittelu. Hänen mystiikkansa tarjoaa vaihtoehdon, jota ei rahalla saa. Venetsian yöt, Lorelein laulu ja korpin kanssa jutustelu ovat kenties se retken paras palkkio, vaikka rikkaus aina silloin tällöin ei pahaa tekisikään.
On myös sanottu, että Corton hahmoon kiteytyy jotain kuolevan, muuttuman maailman hengestä. Ensimmäinen maailmansota ja sitä seuraava teollistumisen buumi toisen maailmansodan vyöryineen muuttivat hänen maailmansa. Tämän päivän maailmassa on huonosti tilaa haaveitaan etsiville seikkailijoille.
Maailma on pienentynyt, ja samalla menettänyt jotain ainutlaatuista. On helppoa elää illuusiossa, että tietää lähes kaikesta lähes kaiken, vähintään kulloinkin tarpeellisen. Salatun läsnäolo, tuntemattoman synnyttämä kunnioitus ja erilaisten elämäntapojen kuunteleminen ja salliminen sellaisenaan ovat ehkä tänä päivänä menetettyjä arvoja.
Tänä päivänä Corto olisi kulkuri vailla mielenrauhaa, mutta kuitenkin, ehkä enemmän kuin koskaan ennen, omaehtoinen, jyrkkyyteen asti haaveitaan suojeleva ja niistä kiinni pitävä.
Corto kiehtoo minua, mutta tunnistaessa itsessäni hänen piirteitään koen ne samaan aikaan myös uhkaavina. En tiedä, mihin ne minut veisivät, jos antautuisin kuuntelemaan niitä paremmin.
Maltan merimies edustaa minussa sitä puhdasta itseellisyyttä, joka on ollut minulle niin tärkeää. Siinä on myös heikkoutensa. Niin minussa, kuin Corton hahmossakin. En ikinä kykene puhdistamaan maailmaani niin yksinkertaiseksi kuin Cortolla. On lähes mahdotonta nähdä kaiken erilaisuuden takana joitain sellaisia yhteisiä kiinnekohtia, joista kiinnipitämällä voisi saavuttaa ymmärryksen ja kunnioituksen elämäntavoista, arvoista ja kulttuurirajoista riippumatta.
…
Mietin ja pohdin elämääni, (ainakin) kahden ambivalentin jännitteen vetämänä. En tiedä, onko vertaukseni samaistumisen tunteistani kuinka osuva tai edes aito, mutta jotain siinä on.
Oppiessani Wagnerin ja Corton sielunelämää olen samalla oppinut jotain itsestäni.
Lähestyessään omia ajatuksiaan ja tunteitaan voi joskus tällainenkin kiertotie olla tarpeellinen.
