“Kirjoittamista voi lähestyä hermostuneena, innostuneena, toiveikkaana, tai jopa epätoivoisena, uskoen ettei koskaan pysty täysin ilmaisemaan paperilla sitä, mikä on mielessä ja sydämessä. Voit lähestyä kirjoittamista kädet nyrkissä ja silmät sirrillään, valmiina näyttämään lukijoille taivaan merkit. Voit myös ryhtyä kirjoittamaan, koska haluat tietyn tytön suostuvan naimisiin kanssasi, tai koska haluat muuttaa maailmaa. Lähesty kirjoittamista ihan miten haluat paitsi kepeästi. Salli minun toistaa: älä lähesty tyhjää liuskaa kepeästi. … Jos et pysty ottamaan sitä vakavasti tai halua ottaa, sinun on aika panna kirja kiinni ja tehdä jotain muuta.”
(Stephen King, Kirjoittamisesta. 2000.)
Hauskaa, että King tarttuu juuri tähän. Toisaalta hän kertoo omaelämänkerrallisesti miehestä, jolla on nuoruudestaan asti ollut yksi intohimo ylitse muiden: kertoa tarinoita. Parempia tarinoita, entistäkin paremmin. Kaikkea muuta kuin kevyttä, siis.
Jäin silti miettimään.
Itselleni kepeä suhtautuminen kirjoittamiseen on ollut melkein ainoa tapa saada edes jotain aikaiseksi. Lähtökohtaisesti kynnys on ollut niin korkealla, että edes jonkinlainen “julkinen” kirjoittaminen on ollut mahdollista vain itsekritiikin unohtamalla. Siitä tämä blogi on hyvä esimerkki. Tekstiä vaikka väkisin.
Kuitenkin tekstistäni paistaa pelko tehdä jotain luvatonta. Kirjoitan kliinisesti, sovinnaisesti. Puritaanisestikin. Huumori on laskelmoitua. Kirjoitan, mutta en vapautuneesti.
Suhtaudunko siis kevyesti?
Pikemminkin liian raskaasti. Syytä ei kyllä olisi. Ei näillä meriiteillä.
Kepeyden tunne on suonut haaveille tilaa. Että voisi ilmaista itseään tuskailematta. En tiedä miksi, mutta en kykene tavoitteelliseen toimintaan ilman jonkinasteista kriisiä.
Siksi tämäkin sivusto muotoutui niin etäiseksi kaikista konkreettisista yhtymäkohdista elämääni. Kirjoitan kuin totena pitämästäni, mutta virtuaalitodellisuuden valovuodet pitävät tekstini tiukasti kaukana todellisesta persoonastani.
Silti pelkään kirjoittaa fiktiivistä tekstiä.
Realistisessakin tekstissä on vielä aivan tarpeeksi opittavaa. Sanat, ilmaisujen merkitykset… missään vaiheessa en vielä lähtenyt yrittämäänkään siivilleni ja kirjoittamaan jotain aidosti tavoitteellista. Luovaa. Haastavaa. Myös lukijalle.
Kepeys on suonut minulle turvallisen päämäärättömyyden tunteen. Tilan, jossa voi vain olla ja luottaa siihen, että vielä jonain päivänä löytää sen viisasten kiven.
Etsintäni on kuitenkin aktiivista. Se vain loppuu siinä vaiheessa, kun tulee aika siirtyä avoimeen peliin. Uskallukseni loppuu kesken.
Tulee tunne tilanteesta, jossa huomaamattaan astuu aina omille jäljillensä ylläpitäessään tiettyä logiikkaa. Kuin tietty matemaattinen kaava, joka vaikuttaa monimutkaiselta, mutta toistaa itseään tasaisin jaksoin.
Ajat, paikat vaihtuvat mutta sama tanssi toistuu.
Ratkaisu ei tuolloin löydy sisältä käsin, vaan piiristä pois astumalla. Edes uusi sävel ei auta, vaan vanha saa jäädä taakse kokonaan.
Sointi istuu kuitenkin syvässä. Pakenemisesta ei saa olla kyse, vaan… uudesta syntymästä.
Jossain vaiheessa pitää kasvaa ulos vanhasta. Vanhat ajatukset alkavat ahdistaa siinä missä vanhat vaatteet, kun niistä on kasvanut ulos. Vaatteita voi myös vaihtaa ilman, että niitä on kantanut päällään vuosia. Vain pelkästä uudistumisen tahdosta. Miksei siis ajatuksiakin?
Poden lahjakkaan lapsen traumaa, joka syntyy ensimmäisten epäonnistumisien kohdatessa. Riskinä on positiivisen minäkuvan romahtaminen, jos epäonnistuminen seuraisi toistaan. Mutta lahjakkuus tunnetusti riittää vain alkuun, siitä eteenpäin vaaditaan sinnikkyyttä ja sisua; pitää heittäytyä prosessiin, jossa lahjakkuus virittyy taidoksi.
Ehkä olenkin vain laiska. Siksi kepeys sopii minulle.
Toisaalta, mitä minulla on hävittävänä?
On vain tunne siitä, ettei tiedä tarkkaan, mitä tekee, vaikka lähtisikin yrittämään tosissaan. Kaipaisi keinoja suhteuttaa itseään, ajatuksiaan – taitojaan ja haasteitaan siihen, mitä muut kokevat.
On kuin oppipoika vailla mestaria.
Niin usein oma energia ja yrittämisen kyky kantaa vain tiettyyn vaiheeseen asti. Silloin tarvittaisiin jotain enemmän näyttämään tie eteenpäin. Joku näyttämään se tie.
Tähänkö odotukseeni kiteytyy virheeni? Missä vaiheessa olen alkanut odottaa deux ex machina:a sen sijaan, että olisin yrittänyt toista toimintatapaa?
Yhtä kaikki, kyse on luovuttamisesta. Luovuus on muutakin kuin lahjakkuutta tietyssä asiassa. Luovuus on kokonaisvaltaista keinojen ja haasteiden peliä, jossa ei ole yhtä oikeaa tapaa toimia ja elää. Luovuttaminen on luovuuden loppu.
Kepeys?
Ei siis keveyttä. Mutta ei liikaa totisuuttakaan. Raskautta on koettu jo kyllin.
Miten olisi.. sitoutuneisuus. Uskollisuus. Huolellisuus. Luottamus.
Jos tekee jotain tosissaan, on se tehtävä nautinnolla ja toivolla. Vaikka välillä vituttaisikin.
