Vain keskustelu, avoin vuorovaikutus voi estää meitä hukkumasta omaan yksityiseen todellisuuteemme.
Ilman jatkuvaa asioiden ääneen miettimistä ja tunkeutumista aiemmin vaiettujen asioiden äärelle jäämme vain esittämään jotain rajattua roolia toistemme elämässä.
Ilman todellista jakamista tyydymme huomaamattamme muodostamaan toisista tietyt käsitykset, jotka pala palalta muokkaavat elämästämme tavoittelemamme tarinan, tietyin valikoiduin roolihahmoin.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että juuri mikään ei voisi mennä enemmän pieleen.
Mistä lähtien minulla on ollut oikeus määritellä toinen ihminen, täysin omista lähtökohdistani käsin? Mistä lähtien on ollut oikein olla kysymättä, ja aidosti kuuntelematta sitä, mitä toisella on sanottavaa? Miten siedämme toisiltamme sellaista fatalistista putkikatseisuutta, jonka keskellä tunnumme elävän?
Tuntuu, että kukin valitsee tarjolla olevasta valikoimasta itselleen sopivat tarinat, joiden keskipisteeseen sitten itsensä asettaa. Milloin näin on päässyt käymään?
Onko se sitä, että ajattelemme olevamme uniikkeja. Ei siinä mitään, niinhän me olemme. Mutta niin uniikkeja, ettemme voisi jakaa mitään toistemme elämästä? Eikö jokaisessa henkäyksessä ilmaa, jota hengitämme, ole jo melkein jokaisen maailmassa eläneen ihmisen jo kertaalleen hengittämiä atomeita? Emmekö koostu tasan samoista hiivedyistä, samassa iankaikkisessa kiertokulussa tässä pienellä pallonpuoliskollamme? Emmekö asu samassa maassa, lue samoja sanomalehtiä, katso samoja kanavia. Emme ehkä ole kaikki samoilla irc-kanavilla tai keskustelufoorumeilla. Tyylimme voi vaihdella suurestikin, samoin arvovalintamme. Mutta puhumme samaa kieltä, käytämme samoja liikennevälineitä, samoja kauppoja, kirjastoja, äänestämme samoja puolueita, harrastamme samoja asioita…
Mitä on tapahtumassa, jos alamme etääntyä muista niin paljon, ettemme enää edes koe voivamme ymmärtää toisia, heidän elämäänsä, ajatuksiaan, surujaan, halujaan?
Jos minulta kysytään, tuntuu siltä, että Talvisodan ihmettä on meiltä pian turha odottaa.
Panostan kuitenkin keskusteluun. Rikkomaan mieleeni tunkeutuvia raja-aitoja, hakemaan sitä yhteistä, joka meissä kaikissa on. Jos vain katsoo sillä silmällä.
Tänään on liian helppoa rakentaa oma minimaailmansa ja jakaa se vain juuri samalla tavalla ajattelevien kesken. Seurauksena on vain suuri, kollektiivinen tyhmeneminen.
Maailma yllättää aina, se jos jokin on varmaa. Ainoa viisaus on siis oppia niin paljosta kaikkea kuin ikinä mahdollista, rajoja tuntematta, tuntemattoman rajan aina uudelleen murtaen.
Ja toinen ihminen on aina uusi maailma, toinen todellisuus. Ratkaisevaa onkin, yritämmekö me toimia yhdessä, toisiamme huomioiden ja toisiltamme oppien. Tarkoitan, aivan keneltä tahansa. Ettemme kaventaisi maailmaamme liiaksi tavoitellessamme oman identiteettiprojektimme huipentumaa täydellisen viiteryhmän muodossa.
Tässä on negatiivinen noidankehä, jota täytyisi alkaa murtamaan. Mitä vieraammiksi itsemme koemme meitä lähellä olevien ihmisten keskuudessa, sen pakottavammaksi muodostuu tarve löytää samanhenkisiä ihmisiä edes jostain. Tällöin vuorovaikutus siirtyy nettiin entistä enemmän. Mutta maailma on silti tuolla ulkona, ja jolleivät nettiyhteisöt oikeasti jalkaudu, politisoidu omalla pienellä tavallaan, niin silloin tulee jäämään ristiriita kunkin henkilön oman arvoyhteisön ja arjen yhteisöjen välille. Ja se on pois molemmilta.
…
Riittävästi väsymystä alle, ja olen täysin kypsä illusionistinen epätoivoilija. Mieleeni ei halua mahtua, etteivät asiat voisi olla aina parhain päin. Joka kerta riittävän suuren epäkohdan havaitessani nostan kovan porun, ennemmin tai myöhemmin. Mutta sen verran olen jo kasvanut eroon muista, että suurimmaksi osaksi kitisen itsekseni, heitän ajatukseni avaruuteen ja huokaisen helpotuksesta.
Saapahan ainakin ajatuksen hetkeksi harteiltaan.
…
Mutta keskustelun, kohtaamisen, jakamisen, kuulemisen ja ymmärtämisen suhteen olen kyllä tosissani. Vaikka olisin ainoa joka tätä pelkää ja inhoaa. Ehkä motiivini onkin se, että koen itseni niin erilaiseksi, ettei luontaista, omaa viiteryhmää minulle löydy? Väärin. Kyllä löytyy. Mutta en halua sitä. Viihdyn erilaisten ihmisten parissa. Joskus on mukava olla joidenkin kanssa, joskus taas toisten.
On pelottavaa, miten nopeasti epäluulot, väärät kuvitelmat alkavat vallata alaa. Samaan opiskelupaikkaankin mahtuu niin monenlaista porukkaa, että oksat pois. Ja jutut lähtevät lentoon, kiertävät ja vellovat ilman, että kukaan vaivautuu ajattelemaan, tarkistamaan asian todenperäisyyttä keneltäkään asiassa mukana olevalta. Jos sama mekanismi vaikuttaa myös laajemmalti yhteiskunnassa, niin seurauksena ei voi olla muu kuin enenevä eriytyminen, muukalaisuuden pelko ja syvenevien rajalinjojen vetäminen.
Toistaisiko historia taas itseään? Ja jos toistaisi, minkälaisista historian vaiheista löydämme vastaavanlaisia kehityskulkuja? Ja mistä yhteiskunnista?
Katseeni ehkä kohdistuu osittain myös Atlantin taakse.
…
Vielä yksi syy siihen, miksi olen niin tuohduksissani.
Toisten ihmisten ymmärrys on perustavaa laatua oleva tekijä aivan yksinkertaisten ihmisoikeuksien toteutumisessa. Jos en voi kuvitella jakavani mitään toisen kanssa, on arjen eri käänteissä todella vaikea myöntää hänelle samoja oikeuksia tehdä ja ajatella omalla tavallaan. Jos stereotypisoituvat käsityksemme jossain vaiheessa katkaisevat siteensä siihen, mistä on ihan oikeasti kyse, on törmäyskurssi väjäämätön. Silloin saatamme puhua samaa kieltä, kykenemättä kuitenkaan ymmärtämään, mitä toinen yrittää sanoa.
Minusta tästä on jo aivan liikaa merkkejä ilmassa.
En tiedä, onko tämä vain suhteellisen tiiviissä yhtenäiskulttuurissa kasvaneen peräpohjolaisen heteroseksuaalisen miehenpuolen hätää tietyn kollektiivisen yhtenäiskulttuurin murentumisesta. Toivottavasti ei, sillä tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, katsommeko samaa uutislähetystä aina puoli yhdeksältä, jännitämmekö mäkihyppääjiämme, kiekkokuninkaitamme sekä ralliautoilijoitamme ja kunnioitammeko valtiovaltaa kuin kuuta nousevaa.
Tässä on tasan kyse siitä perustavaa laatua olevasta hyväntahtoisuudesta, joka lähtökohtaisesti pitäisi olla jokaisen ihmisen välillä, jos heidän välillään ei ole mitään syytä vallita pahaa tahtoa.
Tuon normaalin, jokaiselle ihmisille jo pelkästään ihmisyyden kunnioituksesta kuuluvan hyväntahtoisuuden poisjääminen luo tyhjiön.
Mitä tulee tilalle? Mitä muuta voi olla tulematta tilalle kuin epävarmuutta, epäluottamusta, kokonaisvaltaista vierautta.
…
Huokaus.
…
Keskustelemaan siis.
Asiat eivät vielä ole niin huonosti, etteivät ne voisi olla paremminkin.
