M I N Ä J A S E M U U

Tavoitin oman katseeni onttouden. Vessan laattaseinä, aikakausilehti. Selittämätön kiihottuminen. Suljin silmäni ja avasin ne. Olin unessa edelleen. Katse tyhjä, mieli autio.

Olen paennut jonnekin syvemmälle läsnäolon takametsiin. Näen, kuulen. Omiani enimmäkseen. Mielihalut, kiihokkeet, ruumiin värähdykset järähdykset poukkouttavat mieltäni. Impulsiivinen konttorirotta labyrintissaan. Juoksupyörä käy kirnusta.

Minä on vain kokemus, sykähdys sitä, potku tätä.

Minä en ole minä, vaikka olenkin.

Sairasta.

Pitää päästä tuulettumaan, ravistumaan. Vehreille niityille lepäämään.

Olemassaoloni on vain sirpale itsestäni. Läsnäoloni vain lumihiutale.

Jokin minussa on oppinut luovuttamaan. Väsymykselle, haasteille, luopumaan toivosta ja tahdosta.

Onko parempi: vain puhkua menemään vai pysähtyä, silloin kun suunta ei ole selvä?