P E L U R I

Rennosti ottaminen seurassa tarkoittaa minulle kielenkantimien löysäämistä.

Siis – lörpöttelyä. Höpöttelyä. Small talkia. Itsensä likoon laittamista. Antautumista sosiaaliseen peliin sillä hetkellä käytettävissä olevin panoksin.

Suosin avoimia kortteja. Oman pelin avaamista ja toisten korttien katsomista jo varhain.

Olen saanut palautetta, että puhun liikaa. Että olen hyökkäävä. Että pelästytän keskustelukumppanini.

Lähes poikkeuksetta palaute saa minut hämmennyksen valtaan. Koen itseni niin toisin.

Olen varovainen ja arka, syrjään vetäytyvä ja hiljainen. Ainakin joskus olen ollut sitä, äärimmäisyyksiin asti. Nuoruuden haamut vainoavat edelleen.

Ehkä minun kuitenkin olisi korkea aika päivittää minäkuvaani.

En ole aikaan ollut hiljainen. Hiljaisuuteni on pikemminkin ollut tilaisuuden odottamista. Tilaisuuden tuoda näkemykseni julki tyhjentävästi, kattavasti ja vastaansanomattomasti.

En tiedä mistä on keskustelutapohini pesiytynyt niin voimakas aggressiivisuus kuin saamani palaute antaa ymmärtää.

Ehkä sisarusten voimakkaat luonteet ovat tuoneet keskustelutilanteisiimme haastavuutta, jossa ei pelkkä asiakeskustelu riitä. Ehkä olen liiaksi joutunut puolustelemaan olemassaoloni oikeutusta suojelemaan näkemyksiäni ja ajatuksiani.

Sanotaan tietoisuuden olevan ensimmäinen askel kasvun taipaleella.

Identiteettiini liitetty aggressiivisuus saattaa pitää paikkansa. Olen sitä mistä rakennun. Historaani en voi muuttaa.

Se on kuitenkin vain osa minua. Olen usein havahtunut ihmettelemästä sitä, miksi en anna minulle niin tärkeiden hellyyden, rakkauden, lämpimyyden, toisista välittämisen ja auttamishalun näkyä ulospäin.

Ehkä olen antanut periksi.

Hyväntahtoisuus on haavoittuvaksi asettumista.

Ehkä olen saanut tarpeeksi turpaani.

Tai sitten olen vain yksinkertaisesti alkanut pelätä.

Tullut laiskaksi.

On vaikea nähdä mieltä siinä, että saa kokea jatkuvasti tulevansa hyväksikäytetyksi tavalla tai toisella.

Me olemme hyväksikäyttäjiä. Jokainen. Sosiaalisia eläimiä kun olemme.

Ehkä siksi pelaan avoimin kortein. Tai annan ainakin ymmärtää niin.

Tarvitsen illuusion turvallisuudesta sosiaalisissa suhteissani. Kai sain joskus liian pahasti nenälleni.

Viipyilevyys ja verkkaisuus ihmissuhteissa tuntuu turhauttavalta. Eikö ole itsestään selvää, että arvostaa toisia? Että lähtökohtaisesti haluaa toiselle vain hyvää?

Ehkä voin itse vastata tuohon parhaiten.

Joskus luotin, enää… en taida kyetä.

Minusta on tullut peluri.