Tämänkertainen löytöni on.. suhteen vaihe. Hetki, jonka jälkeen jokin muuttuu.
Alkuihastuksen ailahdusten myötä vakiintunut suhde näyttäytyy aivan uudesta valosta, kun ihminen alkaa nousta esiin tekojensa, olemisensa takaa.
Paljastavana tekijänä ovat virheet sekä puutteet toisessa ihmisessä. Toimissa ja persoonassa.
Suhtaudumme kaiketi järjestään puutteisiimme suojelevasti. Kehitämme erilaisia suojakeinoja – kertomuksia ja ovelia väistöliikkeitä – joilla pyrimme painamaan heikkoutemme taka-alalle.
Heikkoutemme kertovat meistä enemmän kuin tahtoisimmekaan. Kaikki se, mihin ihastuimme toisessa suhteen alkuvaiheessa on toki merkityksellistä. Ihmisen ansiot ja hyvät puolet eivät yleensä katoa mihinkään, jos ne saavat edes jonkinlaisen tilaisuuden kukoistaa.
Voimme suhtautua heikkouksiin kuin johonkin myrkylliseen eläimeen – tai parannusta vailla olevaan sairauteen. Tai voimme alkaa nähdä toisen kokonaisemmin. Heikkouksien ja vahvuuksien välillä on yhteys.
Yleensä ne täydentävät toisiaan. Vahvuudet eivät ole turhaan vahvuuksia. Joskus niiden tarkoituksena on peittää heikkouksia. Ei vahvan tarvitse todistaa kenellekään mitään, heikkojen tarvitsee. Ensi sijassa itselleen.
Heikkouksien toteamisen – ja hyväksymisen kautta toinen ihminen avautuu itsenään paremmin. Se klisheen omainen sanonta "toisen hyväksymisestä sellaisena kuin on" ei ehkä olekaan pelkkä toiveikas ajatus.
Ei toisen typeryyksiä tarvitse hyväksyä. Niiden täysi tuomitseminen on myös typerää. Keskustelun ja yhteisen pohdinnan kautta on mahdollista vahvistaa keskinäistä luottamusta ennen kokemattomalla tavalla. Keskinäisen yhteyden lujittumisen lisäksi arvokasta on toisen kokeminen aidommin.
Kunnioitus rakentuu tuntemiselle ja luottamukselle. Sitä kautta voi opetella paitsi suhtautumaan toisen heikkouksiin, käsittelemään myös omiaan.
Sanotaan mitä sanotaan, omien heikkouksien avoin kohtaaminen ja niistä rakentavasti keskusteleminen on eräs vaikeimmista suhteessa esiin nousevista asioista.
Rankaiskaa minua, jos olen väärässä.
