M O J O – M A N

Meinasi käydä klassiset.

Tapaan morsiantani ja hänen ystävänsä rautatieasemalla, lipan alla. Kaivan kameran esille, jotta ikimuistoisen hetken saa tallennettua. Lippispäinen löysäpöksy gangstamän tunkee kuvaan ja alkaa heittää jotain käsittämätöntä pussydickyoubroläppää.

Uho vain kasvaa sillä välin kun mun kokopäivänpaaston kourissa oleva mieleni yrittää kiriä kiinni sitä käsittämätöntä yhtälöä mikä on taas kohdalleni sattunut. Kaveri ei lähde kulumallakaan vaan ottaa kaikki sekavalla englannilla solkkaamani sovitteluyritykset korkeamman asteen kunnianloukkauksina. Annan jo kameran ja repun pois ja valmistaudun ottamaan osumaa, kunnes päätänkin, että mitä helvettiä. Käännän selkäni ja marssin pois taakseni katsomatta. Odotin lyöntiä, sitä ei tullut. Ilmeisesti kaveri sai haluamansa. Whatta looser, kuulen mielessäni heebon ylimielisen hekumoinnin.

Mistä noita sikiää? Pelkkää mojonpaisuttelua ja riidanhaluisuutta. Ehkä avausrepliikissäni ei ollut kylliksi respectiä arvon gangstalle. Heitin siis suomalaisittain pottuhuumorilla jotain tyyliin, että ihan komea säkin oot mutta noista kaunottarista kuitenkin diggaan vähän enemmän, että kiitos ja näkemiin oli tausta-ajatus, mutta hyvällä hengellä varustettuna.

Meinasi tulla turpakeikka, oikein klassisen kaavan mukaan. En tiedä, olisinko itse voinut olla lyömättä, jos siihen olisi menty. Riittävän riuskojen kaverien kanssa se yksikin osuma saattaa olla liikaa kuin kaivataan. Eli hyökkäys on paras puolustus.

Onneksi tällä kertaa niin vartijat kuin Meikun ensiapu jäivät vaille hommia. Mutta kyllä tällaista väsypäätäkin mietityttää, miten tilanteessa pitäisi oikein toimia.

Päädyin yhteen vastaukseen.

Ole askelen edellä.

Kehitä itsellesi varoituskellot, joiden soidessa polkaiset itsesi käyntiin vaikka kuinka syvästä horroksesta.

Millään muulla ei ole mitään väliä, kunhan itse tiedät, mitä teet ja pysyt askelen toista edellä.

Parasta olisi miettiä, mikä kussakin tilanteessa olisi pahin mahdollinen skenaario, ja toimia sitä vastaan, varovaisesti.

Ja vuorovaikutuksessa heittää täysi show päälle: suu käymään ja eleet ja meininki samalle voimakkuusasteelle toisen kanssa, niin kauhun tasapaino säilyy rikkumattomana.

Bluffihan se on aina paras keino. Kunhan pakotie on avoinna, ja jalat lähtövalmiina.

Uskon vanhan karatekan neuvoon; ensin pitää voida näyttää toteen, että kolme kertaa yritti ihan totisesti lähteä pakoon. Vasta sen jälkeen saa lyödä itsepuolustukseksi välttymättä hätävarjelun liioittelu-syytteeltä.

Oikeuslaitoksen erehtymättömistä näkemyksistä hänellä ehkä oli enemmän kokemusta kuin minulla, portsari kun oli siviilissä.

…heti aamulla vedän 50 punnerrusta rystysillä.

Yarrrr.

A A M U

YleQ eilen. Tommy Tabermann puhuu elämästään ja työstään. Aamu on hänelle se vuorokaudenaika, jolloin syntyy eniten tekstiä. Puhdas, luova, päivän paineista vapaa hetki.

Déjà vu.

Miten hyvältä tuntuukaan kuulla jonkun "asiantuntijan" konkretisoivan jonkun ajatuksen, joka on pyörinyt mielessä, mutta josta ei ole saanut otetta.

Aamu on se aika vuorokaudesta, josta nautin kaikkein eniten. En tiedä, johtuuko se siitä tilanteesta, jonka Tabermann toi esille. Vai vaikuttaako omalla kohdallani myös se, että aamussani saattaa olla yksi kokonainen tunti, jonka vietän täysin yksin. Tiedän ehtiväni töihin ajallani, joten kiire pois. Aurinko paistaa ja kerrostalon ikkunasta avautuu lempeä, raikas näkymä. Ikkunan raosta tunnen viileän henkäyksen, eikä hetki voisi olla täydellisempi.

Aamulla sitä on usein myös monella tapaa orientoituneempi ja terävämpi kuin illalla päivän koettelemusten jälkeen. Varsinkin hyvin nukutun yön jälkeen. Tuntuu, että oma alitajunta olisi tehnyt yön aikana lujasti töitä ja tehnyt selvää monista illan huolista.

Aamu on aikaisemminkin ollut minulle sitä omaa aikaa. Tiiviissä työharjoittelussa ulkomailla ei kämmpisten seurasta saanut omaa rauhaa kuin hyvin myöhään tai hyvin aikaisin. Valitsin aamun, enkä katunut.

Luulen, että otan asiakseni muuttaa rytmiäni entistä aamupainotteisemmaksi. Sen haasteena on naiseni; parempi puoliskoni nousee töihinlähtöä varten jo ennen kuutta. Ehkä voisin hoitaa aamutoimeni hänen kanssaan samaan aikaan ja sen jälkeen käyttää jäljellä olevan aamun siihen, mitä mieli eniten halajaa. Lukemista, kirjoittamista, mielen lepoa. Aamulenkkikään ei olisi huono vaihtoehto. Sitäkin on tullut kokeiltua, joskin jotain traumoja intin aamulenkeistä vielä tuntuu takaraivossa.

Ehkä tämä aamusta inspiroituminen menee samaan kategoriaan muun heräilyn kanssa. Olen yrittänyt tankata ahkerasti pääsykokeisiin, tosin varsin vaatimattomalla menestyksellä. (Välillä tuntuu, kuin kohtalon viittaa kantava harmaaparta aivan väen vängällä seniiliyttään heittelisi kaikkia mahdollisia kapuloita rattaisiini.) Kuitenkin se vähä mitä olen lukenut on entisestään kannustanut jatkamaan. Oppimisen vimma ja tarve saada kasvaa istuu lujassa.

Lisäksi olen ottanut ratkaisevan askeleen erässä vanhassa, suorastaan piilossa mukanani kulkeneessa harrastuksessa. Ostin oman kameran. Enkä tarkoita jotain digipokkaria. Sellainen oli ja se hajosi. Siitä tämä kimmoke lähtikin.

Ja se kävikin nopeasti. Aivan leimauksessa huomasin piteleväni kädessäni laadukasta objektiivia ja juoksevani kaupasta toiseen edullista perää etsimässä. Ja nyt minulla on salamakin, viimeistä huutoa. Vanhan, mutta toimivan ja laadukkaan filmiperän vaihdolla saan käyttööni myös viimeisen päälle olevan digisetin. Kyllä vanha tekniikka on sitten ihanaa.

Ennen kuin lähden tämän enempää laulamaan hallelujaa välineille ja listaamaan niiden merkkejä ja ominaisuuksia, aion keskittyä kuvaamaan. Liian usein tuntuu käyvän niin (ainakin jos keskustelupalstoja tulkitsee) että välineiden suurin arvo on siinä, että voi kehua omistavansa ne. Harva kamerafoorumeilla asiantuntijana esiintyvä kuitenkaan laittaa mitään linkkejä ottamiinsa kuviin. Niin kauan kuin keskustelun painopiste on kameroissa eikä itse valokuvauksessa, ollaan vähän samalla tasolla kuin bemareidensa kanssa Kaivopuistossa kruisailevat jupit. Rahaa palaa, mutta minkä vuoksi?

Ehkä ja todellakin sanon ehkä, valokuviani päätyy jossain vaiheessa vielä tännekin.

Niiden ongelma on se, että ainakin toistaiseksi haluan pitää kiinni tietystä nimettömyydestä. En ole vielä täysin päässyt ylitse omasta naiviuudestani. Jos haluan töötätä tänne kaikkea, mitä mieleen tulee, en halua työkavereideni tai tuttavieni muodostavan mielikuvansa "oikeasta minusta" tämän sivuston välityksellä. En ole kirjoittajana niin harjaantunut kuin monet muut, että kykenisin olemaan jatkuvasti riittävän monimerkityksellinen ja arvoituksellinen, että voisin aina todeta kirjoitukseni esittelevän vain jotain pientä osaa siitä, mistä on kyse. Olen tällainen ryöpsähtelijä, jonka pääasiallinen kirjoitusmuoto tähän asti on ollut – ja tulee vielä varmaan olemaankin, tajunnanvirta. Jäsentynyt tajunnanvirta.

Jos siis laittaisin kuvia tänne, niiden pitäisi sitten olla
a) tunnistamiskelvottomia
b) niin tasokkaita, että niitä kehtaisi esitellä
c) uudella tavalla kuvattuja, sillä pidän ihmisten kuvaamisesta enkä laita tuttujani nettiin ilman heidän lupaansa.

Eli saattaa kulua hetkinen. Pahoittelen. Tai en sittenkään. Ette todellakaan tiedä, mistä jäätte paitsi.