R Y V E N T Ä Ä

Havahduin.

Taas vaihteeksi.

Työ takkuaa. Hommat ei maita. Ajatus vaeltelee. En tiedä missä. Ahistaa. Ei ole hyvä olla. Eikä tiedä miksi. Näin vain on. Ja pitää olla. Asiat eivät ole hyvin. Jokin mättää, jokin mätää. En vain saa otetta siitä. En toisaalta saa otetta mistään. Kaikki ahistaa. Epävarmuus painaa. Olo on kuin tuomiopäivän aattona.

En saa mitään aikaiseksi.

Ei ole paljoa väliäkään.

Kuin katsoisi televisiosta huonoa tragikomediaa. Pääosassa itse. Ei vain ole varma siitä, onko mikään sittenkään hauskaa. Vai nauraako vain itselleen kun ei itkeäkään kehtaa.

Harmaa alue. Tihentyvä sumu. Kasautuva paino. Loittoneva pilvenlonka. Muuri mielen ja arjen välillä. Jotenkin en ole tässä. Mutta missäs sitten. Jossain vain. Jotain kaivaten.

Tunnetta? Tulta, tappuroita ja tulikipinää. Tai edes mitä tahansa. Liekeistäkään ei väliksi, hiilloskin riittäisi. Lämpö on lämpöä paskakasassakin.

Huonossa olossa rypeminen käy työstä. Tunnetyö uuvuttaa siinä missä kunnon savotta. Vain eri lailla. Savotan jälkeen ovat niin mies kuin kunto kohdallaan ja emäntäkin tykkää. Oman soppansa hämmentäminen taas…

No, voihan sen sanoakin. Kun mikään ei tunnu miltään, niin mikään ei todellakaan tunnu miltään. Kun aamukankikin loistaa poissaolollaan, niin siitä ei enää nöyryytys pahene.

Nappia en vedä – en vaikka itku tulisi. En masennukseen, en seksuaaliseen haluttomuuteen, en mihinkään. Hyvä jos edes päänsärkyyn.

Olkoon ongelma mikä vain, niin oireiden lievennykseen en lähde. Sama kuin hoitaisi avohaavaa vain morfiinilla. Kuolema tulee kivuttomasti, mutta lohduttaapa kovasti.

Mielenkiintoista. Oman tekstinsä valossa sitä voisi jo ajatella olevansa milliä vaille matojen ruokaa. Olen huomannut, että kirjoittamiskynnys nousee sitä mukaa, mitä angstisempaa soopaa sivuille pukkaa.

Kiehtovasta ja palkitsevasta toiminnasta tulee kaiken muun kaltaista itsesäälissä rypemistä, omaehtoista loanheittoa ja pessimismin ylistysveisuuta.

…

Tässä kaikessa piilee nyt jokin opetus… pollani mun, tajua sitä vain ei.