T A R I N A N K E R T O J A

Viimeisimmässä Parnassossa (1/2006) Harri Haanpää muistelee edesmennyttä kirjailijaa Arto Salmista seuraavin sanoin: “…suurenmoinen, sydämellinen ihminen, joka kertoi seurassa tarinoita, ei itsestään.”

Parnasson kannessa on lyhyttukkainen mies, jonka silmälasit vahvistavat entisestään terävää katsetta. Suu on suora viiva, pieni hymynkare pielissään. Varautunut tarkkailija, läsnäolossaan intensiivinen.

Ensivaikultelmani ei vastannut Haanpään lämmöllä kuvailemaa henkilöä.

Haanpään kuvaus, yhdistettynä varautuneeseen, ensivaikutelmaltaan suorastaan epäsosiaalisen oloiseen mieheen, on ristiriitaisuudessaan ajatuksia herättävä. Vaikka en ole koskaan ennen kuullutkaan Arto Salmisesta ennen tätä, olen palasesta hänen tarinaansa ammentanut jotain… kiehtovaa.

Erityisesti itsekkäistä, blogaajan moraalia kaihertavista lähtökohdista käsin. Kuinka moni blogaaja vastaa näkymättömän yleisön läsnäoloon jakamalla olennaista informaatiota juuri itsestään. Salminen taas… tarinankertoja.

Miksi sama kaava toistuu niin usein,kaikkialla? Työpaikan kahvipöytäkeskustelut, kaverin kanssa kahvikupposet, mikä tahansa vähääkään läheisempi sosiaalinen tilanne – niin tärkeintä on jakaa omat kuulumiset toiselle.

Mikä merkitys on omista asioista kertomisella – ja kertomatta jättämisellä?

Ensimmäiseksi tulee mieleen, että omista asioista kertominen vahvistaa keskinäistä yhteyttä ja ymmärrystä. Lasten viimeisimmät tempaukset, lemmikeistä nyt puhumattakaan ovat yleinen huomionaihe. Siipankin edesottamukset jaetaan, henkilöiden ja tilanteen niin salliessa. Oman elämän arkisten asioiden merkityksellistäminen palvelee niin kertojan merkitysmaailmaa kuin kuulijoiden kesken syntyvää samanhenkisyyden tunnetta.

Omien asioiden jakaminen ei kuitenkaan ole niin yksioikoista. Kuka tahansa ei voi ruveta puhumaan omista arkisista sattumuksistaan. On itsekästä puhua vain itsestään, jos tiettyä yhteyttä ei jo ole. Pitää olla riittävän tuttu ja hyvissä väleissä, jotta toisen asioille antamat merkitykset halutaan hyväksyä, ottaa vastaan ja vahvistaa.

Tällaisessa roolissa olevan henkilön tulee muiden, yleisempien asioiden kautta lähestyä henkilökohtaisempia asioita, joista keskustelemalla sitten päästään lähemmäksi toista. Siitä syystä tuttavien perheen, suvun, lemmikkien, auton ja asunnon kuulumiset on niin hyvä pitää mielessään pilkuntarkasti, sillä mikään ei niin ilahduta ja yllätä kuin pienten asioiden kuulumisten kysyminen. Ne arkiset ja pienet asiat kun ovat yleensä aina mielessä, halusi tai ei.

Puhumatta jättäminen taas voidaan tulkita suorastaan mielenilmauksena. Jokaisella pitäisi olla kyky jakaa suuremmitta suruitta kaikki mummon kolotukset ja uhkaavat ulosotot lähipiirinsä kesken. Siinä sitä sitten riittää päiviteltävää ja mietiskeltävää päivästä toiseen. Ei lopu viihde elämästä, ja onpahan totisen verran todempaa ja tärkeämpää, kuin juorulehtien tuotokset.

Tarinoiden kertoja taas on seuraavalla tasolla itsensä ympärillä pyöriskeleviin verrattuna. Voi mikä taito on temmata muistinsa tai mielikuvituksensa sopukoista totistakin todempia kertomuksia asianmukaisin huippukohdin höystettynä. Ei tarvitse tuoda omia pieniä arkisia asioitaan yleiselle foorumille – eikä tarvitse jälkeenpäin miettiä, pääseekö kukaan perille asioiden todellisesta laidasta. Hyvin usein tarinankertojallakin on oma lehmä ojassa; huomiota kaipaa itse kukin, ja seurassa on mukavampi pitää hauskaa kuin tuijotella seinää naapurin takana.

Tarinankerronta on myös joviaalia muita kohtaan. Väsymyksen tai omien asioiden painaessa mieltä ei tarvitse pelätä kertojan ottavan kiinnostuksettomuutta henkilökohtaisesti, mitä nyt tunnelma vähän laskee, jos kaikki eivät koe asiakseen innostua kertojan vaivannäöstä.

Parhaimmillaan kertoja voi kuitenkin tuoda hetkeen rikkautta ja herkkyyttä, jollaista ei arjen pariin uppoutunut mieli edes aina muista olevan olemassakaan. Epäitsekäs, huomiota itselleen tavoittelematon pohdiskelija voi oivalluksillaan tehdä hetkistä suorastaan ainutlaatuisia.

Antamalla asioiden puhua hän myös osoittaa mitä suurinta epäitsekkyyttä.

Esimerkki on kohdallaan. Asiat sujuvat, vaikkei olekaan maailman napa. Ilmankin henkilökohtaista huomiota pärjää. Itsetunto ei ole siitä kiinni, mitä muut ajattelevat, vaan siitä, miten itse ajattelee itsestään.

Nykypäivänä – erityisesti individualismin huipentumisen tuottaman lajityypin, blogaajan, näkökulmasta – kuvaus itsestään melua pitämättömästä ajattelijasta antaa arvokkaan kokemuksen vaihtoehtoisesta suhtautumisesta elämään ja omaan itseen.

Alituisen kilpailemisen ja kilpailuhengen korostamisen aikana jokainen menossa mukana pyristelevä huomaa kantavansa huolta lähinnä sisäisen huippu-urheilijansa kisakunnosta. Muu ei sitten enää merkitsekään niin paljon. Solidaarisuuskin kutistuu kiinnostuksen osoittamiseksi muiden kilvoittelulle.

Tällöin ei liene arvokkaampaa, kuin saada nähdä kultaisen keskiluokkaisuuden taakse, ja löytää elämää.

Katseen pysyessä omassa navassa saa ulkopuolella kuka tahansa puuhastella mitä tahansa.

Tarinankertoja.

Nostaa katseen oman navan ympäriltä tosinakin hersyviin ja riipaiseviin asioihin, tapahtumiin. Ja näyttää tietä muille.

Hyväkään muistokirjoitus ei koskaan voi tehdä tarpeeksi oikeutta itse henkilölle.
Anteeksi vain, hra Hatanpää. kirjoititte hyvin, mutta ette tarpeeksi.

Tiedän, mitä lainaan kirjastosta seuraavaksi.

Malja muistollesi, Tarinankertoja.

Odotan innolla oppivani ajattelustasi enemmän.

Ehkä joskus kirjoittavani myös.

Mutta ei nyt innostuta liikaa.