Mielikuvituksessaan sitä näkee itsensä suorastaan potentiaalisena kirjailijana. Blogissaan kutsuu itseään blogaajaksi. Todellisuudessa kaihtaa kirjoittamista, sillä ei kestä katsella omaa yksinkertaisuuttaan.
Mielessään sitä palaa yhä uudelleen samojen teemojen pariin. Intohimon, innostuksen etsintään, ongelmia vastaan vääntämiseen. Asioita hautoo huomaamattaan välillä viikkotolkuittain. Eikä edes huomaamattaan, vaan välillä siitä suorastaan nauttien.
Mutta kuinkas ollakaan kun haluaisi pureutua johonkin aiheeseen, syltää sisimpänsä saloja pukstaaveiksi tyhmemmällekin tavata. Ei tuu mitään.
Mies voi vatvoa ja vatkata asioitaan vaikka kuinka, mutta tekstissä sama ei oikein toimi. Onko mitään pahempaa, kuin kirjoitus joka ei etene, vaan aina uudelleen kääntelee samaa vanhaa asiaa, päättämättä, lopettamatta.
Mielelle asian jauhaminen on (ainakin allekirjoittaneen matolaatikolle) arkipäivää, tekstissä taas seinä nousee vastaan armotta. Henkilökohtaisia asioita kirjoitellessa sietämättömyyttä lisää se, että joitain elämänalueita koskeva avuttomuus näyttäytyy niin armottoman selvästi. Siinä ei paljoa selittelyt auta, kun historia puhuu puolestaan.
Blogauksen kannustimena ollut, tinkimätön vaatimus oman tekstin avoimuutta ja rehellisyyttä kohtaan näyttäytyy nyt naiiviudessaan varsin säälittävässä valossa. Kuvitellusta voimavarasta tuleekin painolasti. Haaste oli liian suuri, ja velvoitteen hoitaminen tuottaa vain lisää vatvontaa – lisäten häpeää entisestään.
Toisaalta.
Jokin minussa haluaa uskoa, että avoimuus koituisi loppujen lopuksi itselle eduksi. Ehkä se jokin sokean naiivi persoonanpalanen ei ole vielä saanut riittävästi turpaansa. Mutta jos saisikin, niin entä sitten? Mistä luopuisin – ja mitä saisin tilalle? Milloin minkäkinlaisen ahdistuksen keskellä möyriessäni olen tähän asti oppinut lähinnä sen, että itselleen kannattaa olla rehellinen, ja varsin pieniäkin tuntojaan kannattaa kuunnella, aina intuitiivisuuteen asti.
Mörön kohtaaminen on juuri sitä. Jos peikko on vain pelkkä pesueensa pahnanpohjimmainen, on sen bluffin katsastaminen vain eduksi. Jos taas mörrimöykky osoittautuukin karatekurssinsa käyneeksi pukinsarvipirulaiseksi, tulee tunti turpaan ja väliin toinenkin. Mutta siitä sitten aina noustaan ja otetaan jossain vaiheessa uusintaottelu. Ja yleensä silloin saa sorkkapoika viimeistään painua mieron tielle.
Äh. Meinaa tässä korulausekrumeluurien kurimuksessa ajatus kadota, hukkua ammoisien aatteiden sammioon.
Avoimuus ei ole helppoa.
Joskus – tai oikeastaan lähes joka hetki sitä haluaa nähdä itsensä hyvässä valossa. Ja toistuvan yksitoikkoinen, samojen yksinkertaisten asioiden kääntövääntö vain ei onnistu niin että se näyttäisi hyvältä CV:ssä.
Ehkä olen alkanut liikaa ajattelemaan sitä henkilöä, joka saattaa tämän joskus mielenvakautensa uhalla lukea. Ehkä olen lähtenyt huomaamattani sille vanhalle, turvalliselle linjalle, etten turhaan puhele asioistani ja ongelmistani kavereilleni. En ole halunnut kuormittaa muita asioilla ja samoilla vanhoilla ongelmilla, kun itsellänikin on niiden kanssa ihan riittävästi rulettia. Siinä luulen tehneeni ihan viisaasti.
Mutta ongelmaksi muodostuu tuolloin se, että jos sydän on tulvillaan pahaa oloa, eikä sitä jaa, ei oikeastaan tule kertoneeksi mitään todellista itsestään ja kuulumisistaan. Valheessa elämistä, suoraan sanoen.
Joten tämä kirjoittaminen voisi parhaimmillaan olla se ystävä minulle, jolle voi puhua ja purkaa sen kaiken määrättömän mökötyksen, mitä sielu aina välillä saa setviäkseen.
Luulen, että tähän blogiin en “hyvistä” yrityksistä huolimatta tule koskaan kykenemään kirjoittamaan niitä haastavampia pohdintoja mm. ammatillisista aiheista ja muista kiinnostukseni kohteista. Voisiko mikään viedä katu-uskottavuutta joltain kärkevän kantaa-ottavalta yhteiskunnalliselta kannanotolta, kuin lyhyt tsekkaus blogaushistoriaani ja jonkun säälittävän vuodatuksen löytäminen.
Avoimuuden kannattamisellakin on rajansa. Jos ei oikeasti aio laittaa elämäänsä avoimesti esille (mitä minä en ajatellut tehdä), ei voi kirjoittaa samoille sivuille aivan kaikkea mahdollista. Siinähän menisi roolit sekaisin. Roolit. Siis ne, joita me avoimet ja rehelliset ihmiset emme käytä.
Ja kafkan marjat. Haluaisiko kukaan lukea esim. Jussi Pajusen avautuvan säännöllisesti elämänsä ongelmista ja takelteluista? Henkilö, kenet olemme tottuneet näkemään virallisessa roolissa pysyy jalustallaan niin kauan, kunnes hänen toinen, ei-niin-viettelevä roolinsa tulee julkisuuteen. Pitääkö vielä miettiä, miksi juorut ovat niin kiinnostavia? Ihmisellä nyt vain sattuu olemaan lukuisia sosiaalisia rooleja, halusi sitä tiedostaa tahi ei.
Vaikka periaatteessa arvostankin ajatusta, että rajoja henkilökohtaisien heikkouksien sopimattomuudesta muuten pätevään ja aikaansaapaan persoonallisuuteen vähän rikottaisiinkin, luulen hinnan olevan liian kova yrittääkseni sitä itse. Tämänkin kaltainen pohdiskelu ei aina päivänvaloa kaipaa. Tai siis itse en välttämättä kaipaa, sillä heikkona ihmisenä sitä kuitenkin tarvii jonkinlaista ilmatilaa ympärillensä.
Jos nyt kuitenkin kävisi niin, että nämä tekstit päätyisi julkisuuteen minun kasvojeni yhteydessä, lähtisin siitä, että kantaisin taakkani niinkuin mies ja ottaisin mitä tuleman pitää. Avoimuuden hyvä puoli on se, että asiat ovat perusteltavissa. Ihmisten saattaisi olla ehkä vaikea ymmärtää kaikkea, mutta silloin koeteltaisiinkin niitä rajoja, jotka ihmiset mieltävät julkisen ja yksityisen minän välille.
Miksi on niin vaikea hyväksyä ihmistä sellaisena aidon inhimillisenä kokonaisuutena kuin hän on?
Ehkä siksi, että on niin vaikea hyväksyä itseään. Silloin ei kaipaa muiltakaan enempää avoimuutta ja suoraselkäisyyttä, kun saa silloin nähdä itsensä niin paljon huonommassa valossa.
Ehkä sitä normaali, keskivertoihminen ei halua edes tunnustaa kaikkien niiden “vikojen” ja heikkouksien olemassaoloa, joista me itse kukin rakennumme (ainakin osittain).
Ehkä taviksilla se oman identiteetin tasapaino on herkemmässä. Ehkä kaapissa on isojakin mörköjä odottamassa, pienistä luurangoista nyt puhumattakaan. Ehkä asioita on haudattu ja haudataan edelleenkin niin urakalla, että mistään kuolleiden herättämisestä ei haluta puhuakaan.
Ehkä…
Ehkä voisin opetella kirjoittamaan lyhyemmin.
Ehkä joskus opin ajattelemaan täsmällisemmin.
Ehkä. Kiva sana. Toiveikas.
Onko lasini puoliksi täysi, vai puolityhjä?
…
Ehkä joskus en ole enää näin naiivi.
Ehkä joskus nenässäni kasvaa lyhyempiä karvoja.
