Taas on vettä virrannut Vantaassa, sormieni mennä viipottaessa monissa hyödyllisissä ja hyödyttömissä asioissa… paitsi blogaten.
Onkohan kehittelemäni henkilökohtainen blogausfilosofiani sittenkään aivan kohdallaan?
On helppoa julistaa aitoutta ja omaehtoista pohdiskelua, mutta ans ollakaan kun arki herää henkiin ja vie mennessään. Väsyneenä, turhautuneena ja perin juurin itseensä kyllästyneenä haluaa kaikkea muuta kuin sitä, että kukaan – vahingossakaan – sattuisi lukemaan ajatuksiani. Kun halveksii itseään tarpeeksi, pitää itsestään selvänä sitä, että muut halveksivat vielä enemmän sitä, joka onnistuu kruunaamaan idiotiansa sillä, että tekee siitä julkista.
Kaipaan kirjoittamista.
En tällaista, tosin.
Kirjoittamista kirjoittamisesta. Voiko itseriittoisempaa pätemistä ollakaan?
Haluaisin mietiskellä asioita. Elättelen epämääräistä illuusiota siitä, että kirjoittamalla ajatukseni olisivat jotenkin arvokkaampia, selkeämpiä ja hioutuneempia. Kirjoittaessa voi elää siinä harhassa, että asiat ovat juuri niinkuin pitääkin, vieläpä paremmin. Kontekstistaan irtirepäisty lause saattaa näyttää hyvältä tyhjyyttään loistavalla paperilla. Pään sisällä se taas välittömästi laskeutuu todellisuuteen… toisiinsa addiktoituneiden riippuvuuksien verkkoon. Ja sinne se jää, kuin mummo lumihankeen.
Haluan rakentavaa kirjoittamista. Minussa elää luovuutta, joka hapuillen hakee tapoja toteutua. Vaikka olenkin aikamoinen pohdiskelija, jolla on vielä liuta mielenkiintoisia asiakysymyksiä mielessään, tuntuu, että ne eivät saa sijaa kun alan kirjoittamaan blogia. Se johtuu siitä, että tällaista tekstiä kirjoittaessa on perustavasti eri tavoin orientoitunut kuin asia-asioita mietiskellessään.
Heikko, herkkä, tunteet pinnassa. Kuin lohtua hakemassa.
Ikäänkuin tilittämässä tuntoja syviä, jos ei muuten niin vapahtaakseen itsensä tilanteessa, jossa kaikki muut keinot itsensä pelastamiseksi olisivat ehtyneet. Julkinen testamentti omasta avuttomuudesta ja kyvyttömyydestä – kuitenkin osoittaen kirjoittajan kykenevyyden syväluotaavaan, perusteltuun ja reflektiivis-kriittiseen pohdintaan.
Epätoivoista itsetunnonnostatusta, sanon ma. Tärkeämpää on tarttua niihin asioihin, jotka elämässä mättävät eikä jäädä makaamaan tuleen. On asioita, joita ei saa muutettua. On tunteita, jotka eivät lähde pois kulumallakaan. Miksei voi elää elämäänsä juuri niin vajaana kuin mitä on, ja sillä bueno.
Olen huomannut, että tekstin sijainti netissä vaikuttaa kirjoittamiseeni. Kynnys kirjoittaa on paljon suurempi. Sanavalinnat, tekstiasu… kaikki on paljon harkitumpaa. Usein jopa luen tekstini lävitse ennen kuin uskallan julkaista sen. Niinkuin olennaisinta olisi se, ovatko pilkut oikein tai ovatko ilmaisut vimosen päälle kohdallaan…!
Voi ärtymys.
Ei piru vie ole tarkoitus, että tästä tulee yksi solmu lisää. Yksi syyllisyydenaihe entisten lisäksi.
Vaihtoehtoja on tasan kaksi.
Joko lopetan tämän puolivillaisen pätemisen, säälipisteiden keräämisen kokonaan. Keskityn joko asiatekstiin – tai lopetan kokonaan.
Tai sitten kirjoitan kunnolla. Perkele.
Pitäisikö uhota vielä lisää. Muutenkin on niin hyvä olo. Pari kirousta kun rusauttaa, niin kyllä sitä taas saa tuntea itsensä niin mieheksi, että joo.
Heikot uhhoo elon tiellä, vahvat senku vaikennee.
Olen niin usein huomannut kirjoittaessani, että kierrän itse aihetta kuin kissa kuumaa puuroa. Joskus hyviä oivalluksiakin mahtuu sekaan, mutta – ei. Ei puhettakaan suorasta puheesta. Ei, ei, ei ja vielä kerran EI.
Pitäisiköhän lopettaa. Tällainen ei ole rakentavaa. Ensin riemuitsee rohkeudestaan, kunnes iskee morkkis. Ja syystä. Mitä sitä oikein olikaan tarkoitus todistaa, ja kenelle?
Jos on tarkoitus saada lisää itsetuntoa, niin tapahtuuko se omiin pöksyihin paskomalla?
Hmm.
Toisaalta, mielentilani on useimmiten kirjoittaessani kaikkea muuta kuin hilpeä. Kele.
Eli suoraan sanottuna, sitä kirjoittaa ollessaan tosi solmussa. Pahalla päällä, ärsyyntynyt itseensä ja muihin, kunnon vitutuksen jäytäessä.
Tämä blogi on lähestymistavaltaan hankala toisenlaiselle tekstille. Viattoman hyväntahtoinen mietiskely näyttäytyy sekin kyseenalaisena, kun kaikki on valmiiksi otsikoitu kaksimielisesti. Miksen valinnut saman tien selkeän positiivista linjaa?
Siksi, että.
Pelottaa.
Muiden mielipiteellä on heikkoitsetuntoiselle ihmiselle iso merkitys.
Jos sitä kirjoittaisi jotain ihan oikeasti todellista, avointa ja herkkää, kestäisikö sitä jos joku alkaisi kritisoimaan aivan tosissaan? Ja jos kirjoittaa asioista, joissa on jo vahvoilla, ei saavuta itselleen asettamaansa tavoitetta uusien rajojen etsimisestä ja vanhojen rikkomisesta.
Siis uutta kehiin. Katsotaan, jaksanko.
Voisipa uskoa tämän olevan vaivan arvoista.
