E N S I A S K E L

On likimain naurettavaa tehdä isoa asiaa blogin aloittamisesta. Sydänvereni vuotaisivat vain muiden jäljitä jo mustuneille, kärpäsiä kuhiseville kunnaille. Turha siis vaivautua.

Alussa on kuitenkin aina johdanto. Miksi? Ja miten juuri minä?

Yksinäisyys pakottaa reflektioon, kun ei kenenkään muun, niin itsensä kanssa.

Yritän olla realisti. Torjun ajatuksen julkisuuden mahdollisuudesta. Tämä ei kiinnosta ketään. Ja hyvä niin. Eikö meitä, angstejaan julkisuuteen toitottavia säälinkerääjiä ole jo liian kanssa? Oman surkeuden julkituomisesta saatu palaute tukee kummalla tavalla omaa identiteettiä ja läsnäolon kokemusta. Ketäpä sellainen ei kiinnostaisi..

Haluan kuitenkin asettaa itselleni haasteita. Olla samalla tosissaan – ja samalla leikitellä kaikella. Ja huumori… osukoon milloin tahtoo. Läsnäoloa – ja sivullisuutta. Taivaiden tavoittelua – kuitenkin varpaat multaa tavoittaen.

Jotain armotonta kirjoittamisessa on. Jos todella haluaa olla rehellinen itselleen, joutuu samalla kohtaamaan oman naiiviutensa ja mahdottomuutensa. Ja toteamaan hulluutensa, kun kaiken paremman puutteessa ei ole muuta, jonka päälle rakentaa.

Uskon viattomuuteen… omien heikkouksien rehelliseen kohtaamiseen ja analyysiin. Vain siten on  mahdollista kasvaa ulos vanhasta.

En tiedä kenestäkään muusta, mutta itseäni osaan kuunnella. Joskus ehkä liiankin kanssa. Se on kuitenkin ainoa ohjenuora, jonka löydän varmasti. On haaste olla herkkä myös itselleen.

Tällä hetkellä minulla on tarve, huutava pakko kirjoittaa. Itseni vuoksi, ei minkään muun vuoksi. Blogien julkinen rooli nostaa haasteen avoimuudelle ja rehellisyydelle. Tunnustan sen. Mutta samalla se pakottaa minut entistä tarkempaan analyysiin itseni suhteen. Jos kirjoitan jotain siten, että sitä voivat myös muut arvioida, on sen oltava sitäkin aidompaa. Tarkempaa. Todempaa. Katsotaan kykenenkö.

Palaute. Nykyisessä työssäni en saa sitä juuri yhtään.

Ehkä siinä on toinen syy avata peliä sisimmän suhteen. Antakaa tulla, täydeltä laidalta. Olen mitä olen, ja ajatukseni ovat jotain muuta. Jos on mahdollista saada harkittua palautetta, niin miksi heittää mahdollisuus hukkaan? Onko arvokkaampaa kuin rakentava palaute.

Tosin, taidan olla idealisti. Blogien kommentointi on liian helppoa… kiusaus kirjoittaa, mitä sylki suuhun tuo on kenties liikaa. Siperia opettakoon.

Mielenkiintoista tarkkailla tuottamaansa tekstiä. On kuin muuttuisi joksikin, mitä ei ole ennen itsessään nähnyt. Anteeksi vain, yleisö. Vielä en osaa huomioida teitä niinkuin ehkä olisi kohteliasta. Nautin vain niin kovasti, kun näen sormieni tanssivan näppäimistölläni ajatusteni tahdittamana.

Kello on jo aivan liikaa, kohta pitää nousta ja laulaa Suomelle onnittelulaulu. Historiamme on mikä on, mutta onneksi sieltä löytyy myös syitä jopa pieneen ylpeyteen. Kritiikille on tosin myös paikkansa. Myös tänään. Älköön se kuitenkaan estäkö kiitollisuutta siitä kaikesta, mistä me saamme tänään nauttia. Sen arvo unohtuu aivan liian helposti.

Oma työni on varsin kansainvälistä. Olen saanut oppia paljon ja ihmetellä vielä enemmän. Aion tuoda myös näitä pohdintoja esille näissä kirjoituksissani. Ehkä tästä voi olla oma hyötynsä, jollei muuten niin omien ajatusten kirkastajana.

Kiusaus kommentoida kaikkea mahdollista pellon ja pientareen välistä kasvaa varmaan aika kovaksi. Toivottavasti osaan rajoittaa sanomiseni aiheisiin, joista minulla voi olla jotain todellista sanottavaa.

No, toivoahan aina sopii.

Minä. Yhteiskunta. Maailma. Läheiset. Parisuhde. Seksi. Työ. Tulevaisuus. Historia. Uskonto. Afrikka. Kaikki mahdollinen kiinnostaa. Eiköhän tästä löydy purtavaa.

Ampukaa kovilla, kun tulee mitta täyteen.

Saunan takana tavataan.