T U N N E V A M M A A

On vaikea kuvata sanoin sitä, minkä kanssa painii päivittäin.

Solmu. Muuri. Monttu. Este. Noidankehä. Kuvitelma. Unikuva. Omakuva. Suru. Kärsimys. Viha. Epätoivo. Periksiantamattomuus. Luovuttaminen. Voimattomuus. Avuttomuus. Tuskaisuus. Ahdistus. Tyhjyys. Onttous. Vieraus. Etäisyys. Erilaisuus. Halveksunta. Ironia. Sarkasmi. Murhahuumori. Kauhukuvat. Pelko. Turhautuminen. Väsyminen. Vittuuntuminen. Itseinho. Epäonnistuminen. Lopettaminen. Keskeyttäminen. Etsintä. Mietintä. Kaikenkattava. Kokonaisvaltainen. Jatkuva. Piiloutuva. Salakavala. Odottamaton. Äkillinen. Pitkäkestoinen. Taannuttava. Tainnuttava. Tappava.

Kaikkea tätä kannan sisälläni kaiken aikaa. Ja milloin on pahempi ja milloin helpompi jaakobinpaini meneillään.

Ylpeydeltään ei pysty sanomaan kenellekään, ettei oikein tahdo enää luonnistua. Aina sitä on aikaisemminkin itse selvitty. Yksin pärjääminen on suorastaan kunnia-asia. Sitäpaitsi, eihän kukaan muu voi minun ongelmiani selvittää. Itse se on tehtävä, vaikka verissäpäin.

Tässä viimeisen työrupeaman aikana on tullut katseltua jo jonkin aikaa omaa joojoiluaan ja pööpöilyään. Jos ei muuten, niin sitä katselemalla voi todeta, että tuota ei voi jatkua enää kovin kauaa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen – ja minulle merkitsee työn mielekkyys ja työssä onnistuminen paljon. On niin kova tarve toteuttaa itseään, kasvaa ja oppia tekemään siistejä asioita, ettei tosikaan. Ja jokaisen työpäivän ollessa edellistä pahempi ei voi kuin vetää stopin johonkin kohtaan.

Tähän asti olen vain vääntänyt veistä haavassa ja hakannut päätäni seinään. Menty askel eteen, kaksi taakse, kompastuttu ja vieritty sen sataviistoista metriä aina mäen alas asti. Ja ylös vaan ja uudelleen.

Huomenna on aika työterveyslääkärille. Katsotaan, mitä hänellä on tarjota. Osa työongelmista ei ole minusta kiinni, mutta niistä ei ole niin väliksikään. Kysehän on ennen kaikkea siitä, että minä alan olla kokonaisvaltaisesti niin puhki, etten enää kykene sopeutumaan ja taipumaan uusiin tilanteisiin. Kapasiteettia ei kerta kaikkiaan ole enempää. Eikä ole kyse vain sopeutumisesta, vaan aloitteen pitämisestä omissa käsissään. Tai sen aloitteen palauttamisesta omiin käsiin.

Ei sitä näin päivän päätteeksi jaksa enää kuin todeta asioita. Koko päivä on tullut herkisteltyä milloin minkäkin asian parissa. Mitään siitä pohdinnasta ja tuskailusta ei tässä näy, niinkuin olisi kenties aihetta. Nyt olen jo työntänyt asiat taustalle, ja pidän ne siellä turvallisesti ulottumattomissa. Sitten taas huomenna jokin kestämätön tilanne murtaa norsun selkää vähän lisää, ja suru nousee pintaan.

Vittu kun osaisi edes itkeä, mutta kun ei. Kynä, muistikirja ja nyrkkeilysäkki muutamaksi tunnuksi tuntuvat toimivan paremmin. Eipähän tule hajotettua paikkoja, saati ihmisiä.

Mutta ei auta, perkele ei. Jostain päästä on pakko käydä vyyhteä kerimään. Ei, vaikka ei voisi vähempää kiinnostaa.

Nyt on kyse siitä, että jotain pitää tehdä. Ja jos en tee, ei pidä minun enää itseäni mieheksi kutsuman. Helevetin hapero, saamaton sontaläjä olen jos nyt ei asia etene.

Joo.. voisipa sitä pakottamalla pistää itsensä ruotuun. Vaan ei onnistu, ei. Jotenkin muuten sitä pitää alkaa asiaa hahmottamaan. Nähdä asioita vähän syvemmin, eri valossa. Sitä on se suru tainnut leimata niin koko kokemusmaailman, että tuntuu että kaikki on vain sitä samaa. Ehkä näin ei kuitenkaan ole…

Onneksi sitä on kuitenkin niin paljon hyvää elämässä. Asioita, joiden puolesta nähdä vaivaa… ja josta saada niin paljon rohkaisua ja energiaa. Rakas naiseni on kaikkein tärkein. Kiitos Jumalalle hänestä.

Ehkä tästä kaikesta tulee vielä jotakin. Aika näyttää. Herran haltuun. Itse en enää jaksa.

K A I K K I E N T A R I N O I D E N L O P P U

Työkavereni on karjalaista sukua. Sen perusteella hänen voisi ajatella olevan varsin joviaali, sosiaalisesti mukautuvainen ja nokkela. Stereotypioiden pohjalta muodostettu vaikutelma ei voisi olla epäonnistuneempi.

Hänen suorapuheisuutensa ja kursailemattomuutemsa ovat piirteitä, joita vielä arvostan. Kärsimättömyys epäammatimaisuuden – ja hänen kokemansa-  osaamattomuuden suhteen ovat piirteitä, joita pystyn kunnioitamaan, siitäkin huolimatta että koen välillä  sen seuraukset selkäpiissäni.

Hän on järkkymätön ja puhdasmielinen. Suorapuheinen ja selkeä näkemyksissään. Kun jokin asia tulee hänelle, sen jälkeen tilanne on selvä. Erimielisyys hänen kanssaan johtaa vain ratkaisemattomaan umpikujaan.

Epäempaattiset- ja suorastaan epäinhimilliset piirteet hänessä ovat ymmärtämättömyys soien tunteita kohtaan, tai sitä tilannetta kohtaa, missä toinen on.

Työkaverini ei kehity, eikä opi uutta. Hänessä kaikki kohtaa absoluuttisen totuuden ja valjastautuu osaksi tiettyä viitekehystä. Hänen viitekehystään. Hän ei kasva, eikä muuntaudu. Häneen ei voi vaikuttaa, vaan hän on immuuni kaikelle inhimilliselle.

Hänessä kaikki tarinat kohtaavat päätepisteensä.

Jotain tästä olen itse kokenut. Ja jotain ovat saaneet työtoverini osakseen.

Nyt kitisen  kuin pikkupiika.

Miten kukaan voi oikeasti ajatella olevan oikein ampua täydeltä laidalta oman elämänsä kanssa sotkussa olevaa ihmistä ,jonka työntekoon heijastuvat ne lukuisat ongelmat, jotka tempaavat hänet kurimukseensa muilla rintamilla?

Tottakai on itsestään selvää, ettei koettelemuksien keskellä voi antaa parastaan. Mutta mistä nousee oikeutus käyttää tilaisuutta hyväkseen ja talloa julkisesti jo poljettua?

Asiat ovat asioita, ja ihmiset ihmisiä. Vaikka kuinka haluaisi, tulee raja, jossa ihmisen sisäinen todellisuus nousee ulkoista tärkeämmäksi. Ja silloin ei tee eroa, takooko järkeä kalloon nyrkkiraudalla vai pesäpallomailalla. Järkipuhekaan ei tehoa, vain… tosi kohtaaminen.

Yritä nyt selittää tätä järkevämmällekään. Mistä tulee se asenne, että oletetaan ihmisten uhraavan kaikkensa työlleen, siitäkin huolimatta että työ itse välttää kajoamasta mihinkään oikeasti vaikuttavaan elämän osa-alueeseen? Ihminenhän on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen..!

Jokin olemassa olevissa käytännöissä tuntuu oikeuttavan epäinhimillisyyden, suoranaisen kovuuden ja silkan sokeuden. Työtunnin tulos tuntuu oikeuttavan koko elämän kattavan tuomion.

Mitä tämä kertoo meistä?

…ei pelkästään niistä, jotka katsovat oikeudekseen ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja tuomita ehdoitta, vaan myös niistä, jotka ovat hiljaa ja katsovat ohitse.

Työelämä odottaa meiltä nöyryyttä globaalin markkinatalouden haasteiden edessä.

Meitä vaaditaan kummartamaan syvään, mitä ikinä meiltä edellytetäänkään.

Yllättävän (!!) asiallinen sitaatti Henrik Laxilta (YleQ:n haastattelu 18.12.2005): "1990-luvun alun laman alkuvaiheessa presidentti Koivisto teki miehen teon ja ilmoitti puheessaan. "Suomessa on lama. Alennan kuukausipalkkaani kymppitonnillta." Missä olisimme, jos yritysjohtajat olisivat noudattaneet Koiviston esimerkkiä?"

Niin… mikä onkaan se asenne, josta yleinen työilmapiiri nousee?

…

Haluan tietää: mikä on luovuttamatonta?

Mikä on se, jonka annettuamme emme enää kohtaa itseämme edes peilissä? Mikä on se, joka tekee meistä eläimiä? Mikä on se, jonka jälkeen millään ei ole enää mitään väliä?

Milloin vielä me itse kerromme tarinaamme… ja milloin elämämme kynää käyttää joku muu?