h1

“Anteeksi”

Tiistai|12.toukokuu|2009

Hrmmkhrm.

Kirjoitan nyt pitkästä aikaa… mutta mutta. Eihän tämä näin voi mennä.

Monikohan (b)lokaaja aloittaa tekstinsä anteeksi pyydellen? “Ei nyt vähään aikaan ole tullut kirjoitettua…”  tai “…taas on tovi vierähtänyt…”

Kenelle anteeksipyyntö kohdistuu? Yleisölle, vai itselle?

Aivan kuin anteeksipyytely mitään muuttaisi.

Mistä kirjoittamattomuus on edes pois? Siitä päivittäisestä viihde- tai inspiraatioannoksestamme, jota ilman päivämme olisivat ohravelliä ohuemmat? Ehkä maailma – ja blogin suurensuuri ystäväkunta – selviävät ilmankin kirjoittajan hengentuotteita.

Anteeksi pyydellessään kirjoittaja syyllistyy narsistisen itsepetoksen yksinkertaisimpaan perisyntiin. Ja vieläpä kaksinkertaisesti.

Anteeksipyynnöllään hän yrittää lunastaa itselleen oikeuden toimia omavaltaisesti, mutta jälkeenpäin ja yleisöään nöyristellen. Ketä tässä yritetään kusettaa? Haloo.

Jos ei tekstiä tule eikä juttu luista, niin silloin on parempi olla kirjoittamatta. Kirjoittaminen on joka tapauksessa vain ja ainoastaan kirjoittajasta kiinni. Jos asia todella vaatii anteeksipyyntöä, niin miksi näin päästettiin edes käymään? Silloin ei anteeksipyyntö välttämättä riitä.

Petoksen toinen vaihe paljastaa sen henkisen napanuoran, jonka kirjoittaja on punonut kuvitteelliseen yleisöönsä. Ikäänkuin anteeksipyynnöllä olisi mitään merkitystä. Lukijoiden mieltymykset eivät ole kirjoittajan ohjailtavissa. Tuskin niin helposti ainakaan.

Lukijat tuskin ovat kiinnostuneet kirjoittajan yksityiselämän ongelmista (poislukien Seiskan, Hymyn & JT:n ystävät) . Niitä on jokaisella riittämiin. Ehkä lukijoita kiinnostaa tekstin muu anti. Ellei sitten anteeksipyyntely sitten käy viihteestä, tarkoituksella tai tahattomasti.

Kaikki tämä on tietenkin pohjustusta siihen, että sain itse palattua tekstieni ääreen pitkän tauon jälkeen. Ja meinasin heti aloittaa pahoitteluilla. Mutta aloin miettimään.

Jos joku olisi ikinä teksteistäni pitänyt, paras palkinto olisi ehkä se, että olen palannut. Jos anteeksipyyntöä tarvitaan, pitäisi varmaan ennemmin pyytää anteeksi sitä, mitä on kirjoittanut.

Arkistoni pursuaa kauheita tajunnanvirtoja, akateemisen pintasivistyksen turmelemia vuodatuksia sekä naiiveja ajatuksia mielettömiin koukeroihin kudottuina.

Hrrr. Ottaisin kylmät väreeni mielummin avannossa, kiitos.

En kuitenkaan halua pyytää anteeksi sitäkään, mitä on ollut. Joskus silloin se vähäkin merkitsi jotain.

Tarinan opetus lienee se, että kirjoittaminen on vaikea laji. Ajatukset pitäisi pystyä pukemaan sanoiksi niin, että sen omaksuminen olisi ylipäätään mahdollista, saati sitten kiinnostavaa tai viihdyttävää.

Toisaalta huomasin, että kaipaan tämänkinlaista avautumiskanavaa. Anonyymiteetistä viis. On helpottavaa ja suorastaan terapeuttista antaa sormien lentää pidäkkeettömästi.

Kirjoittelen ne kaunokirjallisemmat tai vakavammat tekstit toisaalle.

Joitain uudenalun lupauksia haluaisin kuitenkin tehdä.

1) Lopetan saarnaamisen. Vaikka itselle tekeekin hyvää nähdä oman ajattelutavan kypymättömyys ja itsekeskeisyys, lukija nauttii siitä vain harvoin.

2) Kiinitän enemmän huomiota tekstiini. Itseäni on haitannut se, että “taidokkaampi” ilmaisutapa tuntuu usein alentavalta: itsestäänselvyydet voi tarjota myös ilman tyllejä ja sörsseleitä. Eivät ne miksikään muutu, jos itse ajatus ei kanna. Mutta millaisia kielikukkasia olenkaan jo viljellyt…! Nyt loppui se.

3) En tuo tähän kaikkea. Avaan muita blogeja, joissa keskityn eri asioihin. Tämä olkoon edelleen se teinimäinen synkistely- ja itsensäluotauspaikka.

4) Kasvan ihmisenä => kirjoittajana. Aikaisemmin koin, että vanhat tekstit muodostuvat painolastiksi. Lukijat katsovat sieltä aikaisempia vuodatuksiani ja toteavat notta hellurei, tää mieshän oo mistään kotosin. Ja niin lopulta väsyin myös tähän lokiin. Mutta koska olen enemmän tai vähemmän beetaversio, on pakko jatkaa päivittymistä menneistä onnistumisista huolimatta. Ehkä altistamalla itseni heikon menneisyyteni kanssa rinnan kasvan siitä vielä joskus myös eroon. Tai ainakin kehityn riittävän immuuniksi itselleni.

5) Ja viimeiseksi, lupaan lyhentää tekstejäni. 

Kiitos mielenkiinnosta, ja onnittelut, jos jaksoit tänne asti. 

…ehkäpä me molemmat olisimme voineet käyttää aikamme myös paremmin?

;)

PS.

6) Lopetan hymiöiden käytön. Jos asiaansa ei muuten saa sanottua, niin…

h1

Rakkaus ja sen kohde

Maanantai|21.tammikuu|2008

Joskus ajattelin voivani rakastaa ketä vain.

“Kuka tahansa voi olla kenen tahansa kanssa.”

Kai voisikin.

Jos vain hyvää tahtoa riittää, niin silloin molemmat hakevat keinonsa rakastaa toista sellaisena kuin hän on. Silloin he rakentavat sellaisen henkisen tilan, jossa kumpikin saa nauttia siitä, mistä nauttii toisen kanssa, kumpaisenkin kunnioittaessa toisen valintoja. Paitsi hyvää tahtoa, se vaatii myös nöyryyttä, sillä omista toiveistaan ja haluistaan on myös kyettävä luopumaan jossain määrin.

Todellisuudessa vain harva kuitenkin kykenee tähän.

Ihmissuhteita solmitaan hyvin usein varsin itsekkäin motiivein. Toista haetaan omien unelmien ja toiveiden pohjalta, ja halutaan nähdä toinen näiden odotusten valossa. Kun odotukset ja todellinen toinen eivät väjäämättä sovikaan yhteen, tulee kriisi, josta yleisesti tunnutaan selviävän maisemaa vaihtamalla. Perusluottamuksen kolhiinnuttua jo lapsena ei aikuisenakaan oteta riskejä kuin tiettyyn rajaan asti. Parisuhteen edellyttämä antautuminen ja sokeakin luottamus jää usein toteutumatta, ja suhteesta tulee enemmän tai vähemmän sopimusluonteinen.

Jotain olennaista jää puuttumaan. Järjellä ajateltuna, kaikki me epäonnistumme ennemmin tai myöhemmin.

Jollei uskon, rakkauden, luottamuksen ja toivon täysin irrationaalinen ja olosuhteistakin riippumaton uudistava voima pääse parantamaan suhdetta aika-ajoin, ei toivoa juurikaan ole. Miten muuten voi antaa anteeksi, ellei itse voi saada anteeksi? Ellei itse voi antaa itselleen anteeksi.

Ensin on voitava rakastaa itseään, että voi rakastaa toista.

Ehkä kaksi satunnaista tuntematonta ihmistä voivat elää elämänsä yhdessä onnellisina. Eivät kuitenkaan ketkä tahansa kaksi ihmistä, vaan sellaiset henkilöt keillä on kyky rakastaa ja armahtaa. Arvostus ja nöyryys löytävät silloin molemmat paikkansa yhteisessä tilassa.

Joka tällaisen suhteen tavoittaa, voi olla hyvällä syyllä onnellinen.